Hyvältä näyttää mutta ei tunnu miltään

Kolmekymmentä muhkeaa taloa, satapäin tyylipisteitä, suuria panostuksia, pieniä oivalluksia, jotakin ennennäkemätöntä – mutta mitähän se olikaan?

Lomareittini vei tänä kesänä sekä asunto- että loma-asuntomessuille, rakentamisen ja sisustamisen live-näyttämöille, katsomaan, kuinka ekotehokkaan megamakeasti Suomessa juuri nyt asutaan. Tai siis pitäisi asua. Vuonna 1938 rakennetun rintamamiestalon asukkaana olen iloinen, että ylipäänsä pääsin messualueelle, eivätkä Kulkusuunta-nuolet vieneet portilta takaisin vasta asvaltoituun megapyöräparkkiin järjestäjien haistettua tyyliraja-arvot ylittävän annoksen mummolaa.

En siis ollut kuuminta kohderyhmää enkä suuria odotuksia visiitille itsekään asettanut. Yleisarvioni olen modernin mummola-asujan tapaan jo jakanut makuuhuonettamme harkitummin tapetoidulla Facebook-seinälläni mutta yksi ajatus messukokemuksestani jäi kytemään ja johti toiseen.

Mieleenpainumatonta matopeliä

Maleksiessani taloja halkovassa matopelijonossa ennalta suunniteltua reittiä sisään, ympäri, ylös ja ei-todellakaan-esteettömästi alas näin varmasti monta hulppeaa hienoutta – mutta mitähän ne olivatkaan? Pari vitsin aiheeksi kelpaavaa kummallisuutta muistan mutta en paljon muuta. Matopelijonossa kirjoittamaton päämäärä tuntui olevan vain katsoa tehokkaasti ympärilleen, painaa mieleen parhaat kikat ja löytää nopeasti ja kompastumatta ulos. Yhdessä talossa askeleeni kuitenkin hidastuivat ja palasin hetkittäin jopa pari askelta taaksepäin germaanista kulkureititystä uhmaten. Enpä tiedä, oliko lukaali sen nerokkaammin suunniteltu kuin muutkaan mutta nerokasta oli ollut lyödä hynttyyt yhteen äänentoistofirman kanssa ja kääntää volume-nappia hellästi luoteeseen. Lisäksi yksi huoneista oli pimennetty havainnollistamaan paremmin kotiteatterin tunnelmaa – niin, tietysti filmi oli juuri nytkin pyörimässä. Liikkuvan kuvan pysäyttävä voima: siihen minäkin orjallisesti jäin.

Ei siis tarvittu kovin monimutkaista rakettitiedettä erottamaan talo tunnelmaltaan läpijuoksukohteista. Mutta vaikka minulla ei enää ole hajuakaan, minkä tyylinen musiikki talossa soi, pystyn yhä palauttamaan mieleeni sen, mitä näin – paremmin kuin niistä kohteista, joiden pelkkä visuaalisuus sai minut haukkomaan henkeäni tai tuhahtelemaan. Mikä merkittävintä, talo tuntui musiikin ja elokuvan myötä asutulta ja siten myös enemmän kodilta kuin muut.

Yhden aistin varassa

Samalla tavalla kuin ääni voi saada hajamielisen silmäilijän näkemään tarkemmin, toimii yhteispeli muillakin aisteilla. Silti valtaosa yrityksistä toimii edelleen vain yhden aistin varassa pohtien päivästä toiseen, miltä heidän tuotteensa, liikkeensä ja mainoksensa näyttävät. Onneksi edes niin, mutta kiinnostuksen tai ostoinnon heräämisessä näköaisti ei vakiintuneista uskomuksistamme huolimatta ole tehokkain. Ja mitä enemmän markkinoijat tarjoavat ärsykkeitä silmäpareillemme, sitä mahdottomampaa on vangita valikoiva katseemme. Monelle on kuitenkin liian pelottava ajatus lohkaista edes marginaalinen siivu markkinointibudjetista muuhun kuin visuaaliseen näyttävyyteen. Uuden, täydellisen logon rakentamiseen halutaan yksimielisesti valjastaa maailman maineikkain graafikko pökerryttävällä tuntipalkalla mutta muihin aisteihin panostamista pidetään hukkaan heitettynä höpöhöpönä. Ilmoille lipsahtava ajatus tunto- tai hajuaistin huomioimisesta palveluympäristössä saa johtoryhmätasollakin vastaansa kaksimielisiä sutkautuksia tai hiljaisuuden ylittävän huteran aasinsillan kohti seuraavaa aihetta.

Hyvältä näyttää – ja tuntuu.

Ei sillä, etteivätkö kansainväliset megabrändit olisi jo vuosikymmeniä sitten heränneet moniaistillisuuden voimaan: useat jopa niin harkitun hienovaraisesti, ettemme me rationaalisuutta uhkuvat, valveutuneet ja yltiötietoiset kuluttajat edes tajua tehneemme ostopäätöstämme aistinvaraisesti ja vieläpä muun kuin näköaistin. Kotimaisellakin kauppareissulla voi tehdä oman empiirisen pikatutkimuksen siitä, sisältääkö kassahihnalle tyhjentämämme kori jotakin poikkeuksellista tai jotakin enemmän, silloin kun kaupan ovella kohtaamme ensimmäiseksi leipomopisteen tuoksun. Siitä huolimatta, että olemme jo vuosia naureskelleet legendalle vasta leivotun pullan tehotuoksusta asuntokaupoilla. Kuka siihen helppoon nyt menisi?

Moniaistillisuuden hyödyntäminen markkinoinnissa ei tarkoita epätoivoisia väri-, tuoksu- ja äänikokeiluja kuluttajan höynäyttämiseksi itselleen turhaan hankintaan. Parhaimmillaan se on kuluttajan huomioimista ja arvostamista, joka välittyy vastaanottajalleen tuotteen tai palvelun huolellisesta paketoinnista ehyeksi kokonaisuudeksi. Tällaiset kokonaisuudet luovat helposti mielihyvää ja laadukkuuden mielikuvaa ja senhän me tiedämme, mitä siitä seuraa.

Kannattaa siis vaikkapa illan viimeisinä tunteina miettiä hetki sitä, kuinka omassa liiketoiminnassa voisi laajentaa asiakkaan tuote-elämystä aistirajojen yli sillä jos juuri sinä sen keksit, saavuttaa yhden aistin varassa pelaava kilpailijasi erävoiton yhä harvemmin. Ajatusmallia voi hakea ensi hätään vaikka lapsille suunnatuista tuotteista, joita osataan karmaisevan hienosti erotella toisistaan äänillä, muodoilla ja pehmoeläinten pehmeysasteella. Muuan viisivuotias kasvoi juuri vanhoista kengistään ulos ja pääsin todistamaan autenttista kuluttajakokemusta aistien yhteispelistä. Myyjä kysyi lenkkareita sovittavalta tytöltä: ”Miltäs ne tuntuu?” Tyttö polkaisee lattiaa, jolloin diskovalotulitus käynnistyy kengän takaosassa ja vastaus on selvä: ”Hyviltä tuntuu!

Mainokset

Kaikkien alojen asiantuntijat

Pro

Tästä olisi voinut tulla oikein hyvä viikko.

Ellen olisi aikanaan päättänyt suoriutua yritykseni kirjanpidosta ja verotuksesta omin neuvoin. Omat neuvot osoittautuivatkin kullanarvoisiksi sillä muilta olin saanut matkan varrella vain yhden vinkin: ”hommaa kirjanpitäjä”. Viikko ennen veroilmoituksen jättöpäivää siitä ei ollut enää paljon apua. Toiseen hyvään neuvoon törmäsin keskustelupalstalla, jossa erästä kyselijää kehotettiin unohtamaan yrittäjyys ja palaamaan toisten leipiin, ”jos Google on tiedonlähteesi yrityksesi verotusasioissa”. Se osui ja sattui.

Ja sisuunnutti. Niinpä marssin kellariin hakemaan vanhaa mutta vähän luettua oppikirjaani Yrityksen kirjanpito – perusteet ja sovellusharjoitukset. No, sitä ei löytynyt. Muistankin hämärästi käyneeni jonkin muuton yhteydessä tiukkasävyisen keskustelun itseni kanssa:

A:”Tarvitsenko tätä joskus?”

A: ”No en TODELLAKAAN!”

Odotan siis mielenkiinnolla, koska tulen tarvitsemaan Kaarle Makkosen jokapäiväisen arjen työkalua ”Luentoja yleisestä oikeustieteestä” tai Jouko Ylä-Liedenpohjan bestselleriä ”Taloustiede tänään”. Eikä edes ”tänään” vaan vuonna 1995. Ne olin säästänyt.

Mikähän Murphyn laki siinäkin pätee, että karttamamme asiat palaavat aikansa kierreltyään pikku hiljaa elämäämme? Kun riittävän vakuuttavasti vannoo, ettei tule koskaan tarvitsemaan ruotsin kieltä, päätyy göteborgilaisen rockbändin manageriksi tai kotivävyksi rannikolle. Tai kun väistelee viimeiseen saakka kirjanpidon kursseja, niin eikös jokin maaginen voima tai mielenhäiriö sysää perustamaan yrityksen. Mikäs siinäkään, jos silloin hoksaisi vanhoista viisastuneena nostaa kädet pystyyn ja todeta, että tämä olikin se juttu, joka ei todellakaan ole minun juttuni, ja ostaisi palvelun sellaiselta, joka suoritti aikanaan enemmänkin kuin pakollisen oppimäärän ja kuka ties jopa innostui aiheesta. Mutta kun ei.

Minä itte. Kun viisivuotias tyttäreni ilmoittaa, ettei halua eikä tarvitse neuvojani luistelukentällä, vaikka yhden kierroksen aikana ehtii jääkiekkomatsi vieressä alkaa ja loppua ja vuodenaika vaihtua, arvaan, keneltä hän on itsepintaisuutensa perinyt. Viisivuotiaan kohdalla se on suloista sinnikkyyttä – 35-vuotiaan kohdalla jotakin muuta, mitä en nyt viitsi tässä erityisesti korostaa, jottei sivustolleni ala tulla Google-osumia kiusallisilla hakusanoilla.

Onneksi meille kovapäisille tee-se-itse-asiantuntijoillekin löytyy sopivia ja kirjanpidolta piilossa hankittavia palveluja. Pitkä puhelu Suomen Yrittäjien neuvontanumeroon toimi taas, kuten lupauksensa: ”Yksikin yhteydenotto voi säästää sinulle vuoden jäsenmaksun!” Jäsenmaksun korkoineen plus nipun hermonriekaleita. Ystävällisen ja lehmänhermoisen veroasiantuntijan avulla sain numerot oikeisiin kohtiin sekä vahvistuksen päätökselleni uskoa edes verotukseni tarkastus kirjanpitoammattilaisen silmälasien alle.

Mutta tulihan taas opittua monta uutta asiaa, verotuksesta ja sen ulkopuolelta. Kuten sellaista, että jos taas joskus törmään insinööriin, joka ei ymmärrä, miksi pistäisi ekonomin asialle, kun haluaa tehdä markkinointiviestintää, hänestä tuntuu varmaankin juuri tältä. Miten joku mukatieteilijä voisi osata selittää hänen omat oivalluksensa paremmin kuin hän itse? Ihan mahdoton yhtälö.

Työelämässä on jo pitkään pitänyt olla järjettömän tehokas ja laaja-alainen – tai ainakin esittää olevansa. Etsimme joustavaa moniosaajaa. Niinpä niin. Hyvä puoli siinä on, että ihmiset saavat tilaisuuden oppia tehtäviä ja ominaisuuksia, joita eivät olisi koskaan kuvitelleetkaan haluavansa osata. Huonoja puolia onkin sitten vähän enemmän. Joka parhaiten joustaa, se ensiksi katkeaa.

Sama moniosaaminen ja aitojen yli hyppely näkyy kaikkialla. Joskus tulee oikein ikävä aikoja, joita en koskaan edes elänyt, kun jauhot haettiin myllystä, pullat leipomosta, vihannekset torilta jne. Vaatteet ompeli räätäli, kengät paikkasi suutari ja muutkin pysyivät omassa lestissään. Nyt kaiken pitää olla saatavilla saman katon alla. Eipä tule mieleen montaa pientä tai suurta arkitavaraa tai -palvelua, joita ei tämän päivän marketeista löytyisi. Auto täyteen yhden pysäkin taktiikalla, jotta meille jää enemmän aikaa olla perheidemme kanssa ja harrastaa. Tai olla järjettömän tehokkaita töissämme.

Totta puhuen en voi pitää mennyttä moniosaajan työviikkoani järjettömän tehokkaana. Ei tartte auttaa –meiningillä mentiin ja selvittiin mutta aikaa ja mustekasetteja paloi ja muut työt pölyyntyivät pöydällä. Tyhmyydestä lankesi vähennyskelvottomia sakkoja mutta onneksi sentään ilo uusista opituista asioista palautti tilikauden tuloksen plussan puolelle.

Kuka käskee?

Vuoden ensimmäisen kirjoituksen soisi käsittelevän valoisia aiheita, täynnä uskoa uuteen, voitokkaaseen aikakauteen. Koska on kuitenkin jo helmikuu ja suurin osa meistä on havahtunut siihen realismiin, ettei kovin moni asia uuden vuosiluvun opettelun myötä muuttunutkaan, lienee tarpeetonta yrittää enää tuputtaa yltiöpositiivista ajattelua. Eikä se ihan aidolta tuntuisikaan, kun ottaa huomioon, että olen saanut tällä viikolla elämäni ensimmäisen (tietääkseni) vihamiehen. Siinä on väistämättä jotakin haikeaa ja harmillista, vaikkakin samalla myös hitsin hienoa: jos CSI:n jengi jonakin päivänä ottaa tehtäväkseen haastatella blogini lukijoita ja kysyy kuuluisan kysymyksensä: ”Do you know if she had any enemies?”, voitte kertoa heille, että ”Yes, she had one.”

Minut paremmin tuntevat näkevät asiassa ehkä jotakin koomista – toisaalta kaikkein parhaiten tuntevat välttämättä eivät. Tapanani ei tokikaan ole jäädä takariviin harmittelemaan epäkohtia vaan nostella kissoja pöydälle, sitä mukaa kuin niitä jalkoihini juoksee. Loukkaavia ilmaisuja sen sijaan pyrin välttämään ja keskityn tuohtuneenakin asioihin enkä ihmisiin. (Kotijoukot hiljaa siellä!) Tällä kertaa kompastuin kuitenkin siihen, että olin itse ihmisenä itse asiaa merkityksellisempi: viestin sisällöllä ja neutraaleiksi hahmotelluilla sanavalinnoilla ei pelastettu mitään, koska viestijä olin minä, räiskyvän punainen vaate viestin vastaanottajan silmissä. Asian perillemeno oli tuhoon tuomittu  jo ennen ensimmäistä lausetta, ja jokainen lause sen jälkeen vain voimisti vastarintaa. Jännittävää oli huomata, miten täydellisesti viesti matkan varrella muuttui, kun sen lähettäjä ja vastaanottaja olivat aivan eri aallonpituuksilla. Piti itsekin tarkistaa, olinko oikeasti sanonut sellaista, mistä minua syytettiin – ja enhän minä todellakaan ollut. Ehkä CSI voi sitten samalla keikalla tutkia, olivatko minun lähettämäni ja vastaanottajan saama viesti samanlaiset, vai tekikö joku virusperäinen solvausgeneraattori tepposet ja meni lisäilemään omiaan.

Viestinnän oppitunniksi omituinen kokemukseni kelpaa kuitenkin hyvin. Viestin sisällön, välineen, muodon ja ajoituksen ohella merkityksellistä on myös, kuka viestii. Monessa organisaatiossa selustaa on varmisteltu ainakin siinä määrin, että medialle saavat antaa lausuntoja vain tietyt henkilöt. Organisaatioiden sisälläkin kannattaisi pohtia, kuka laitetaan postinkantajaksi tai puuhamieheksi millekin asialle: diplomaatti, rauhansovittelija, jyrä vai uhrilammas – lopputuloksen kannalta sillä voi olla ratkaiseva merkitys. Viestintään suhtautuminen on yhä kaukana kaikista valtakunnallisista tasa-arvotavoitteista: C-tyypin ihmisiä ei kuunnella, B-tyyppiä kuunnellaan mutta ei toimita, A-tyypin ihmisten – riittävän kivojen, kauniiden tai korkeavaltaisten – viestit tavataan huolella ja pistetään heti tuulemaan. Entisessä työpaikassani riitti usein se, että sähköpostiviestin vastaanottajissa näkyi A-tyypin korkeimman edustajan nimi – jo sillä sai muut valppaiksi. Niin ainutlaatuisia kuin kaikki olemmekin, A-luokan viestijöitä valitettavasti vain tietyissä tilanteissa ja tietyn aikaa. Samasta syystä puolisonkin puhe alkaa ajan mittaan sulautua jääkaapin hurinaan, kodin äänimaailmaan kuuluvaksi taustahuminaksi. Turha siis paisutella äläkkää, kun kommunikoinnin ylivoimaisena esteenä on se, ettei toinen oikeasti kuullut mitään.

Uskon yhä asioiden selvittämisen voimaan ja siihen, että pitkään hautomalla haavat tulehtuvat. Kuitenkin jäin talvilomallani hymyjen maassa miettimään, millaiseksi arkeni muotoutuisi thaimaalaisin käytöstavoin maustettuna. Itsehillinnän virittäminen äärimmilleen ei varmaankaan toisi pahoja sivuoireita mutta jos kriittisen hetken tullen aina vain poistuisin hymyillen paikalta, saattaisi vihamiesten rivi pidetä tai ainakin ystävien lyhentyä. Egyptiin sen sijaan en viestinnän opintomatkojani suuntaa jatkossakaan – päätös sai taas tällä viikolla jalkapallon muotoisen sinettinsä. Ja jos joskus vielä joudun viettämään yöni Abu Dhabin lentokentällä, en tee niin kuin vuosia sitten, kun marssin meluavien vartijoiden luo ja pyysin heitä ystävällisesti olemaan hiljempaa, jotta käytävälle komennetut pikkulapset saisivat nukuttua. Ilmeistä päätellen en kuulunut silloinkaan A-ryhmään.

Puhutaan siis suut puhtaaksi mutta vastuumme kantaen.

Valovoimaista Lohikäärmeen vuotta kaikille!

Kriisiviestintää

Ensi viikosta on tulossa huikea. Silloin alkaa uusi elämäni ja ennakko-odotukset ovat arvattavasti melkoiset. Maanantaiaamuna julistan sitku-viikon virallisesti alkaneeksi ja ryhdyn toteuttamaan kaikkia niitä asioita, jotka olen viime aikoina torjunut mielestäni – toivottavasti muistan, mitä ne olivatkaan. Kunhan vielä saattelen lähtöportille viimeiset projektit ja presentaatiot, niin sitten minulla on taas aikaa. Aikaa tarttua uusiin tehtäviin, lukea, urheilla, siivota, miettiä joululahjoja, kommentoida kavereiden Facebook-statuksia ja kilpailuttaa vakuutukseni. Sitten kyllä kirjoitan blogiakin pitkästä aikaa, kunhan saan nämä muut jutut käsistäni ja kykenen keskittymään. Sitten kun.

Näin mietin vielä hetki sitten, kunnes muutin mieleni ja lisäsin akuutille asialistalleni vielä yhden haasteen: kirjoita blogi nyt. Hyvin jonon päähän vieläkin mahtui, vaikka moni muukin yllättävä käänne, esimerkiksi Tampereen Aterian lakko ja päiväkodin yllätyspikkujoulut, olivatkin jo rohmunneet takavasemmalta osansa vauhtiviikoistani ja ajaneet minut luovasta hetkestäni ylimääräiselle kauppareissulle ja kellariin tonttulakkia jäljittämään. Pienen pieniä askareita, jotka saivat tarkasti aikataulutetun tuntisuunnitelman hetkeksi sikin sokin.

Niin kuin tämäkin. Juuri nyt ei todellakaan ole hyvä hetki lisätä nettinäkyvyyttään, rakentaa tunnettuuttaan tai ylipäänsä avautua yhtään missään ja kenellekään. Enemmän mainettanikin hyödyttäisi, jos tyytyisin vain hiljaa mutisemaan peilikuvalleni ja pitäisin kursorin vielä viikon ajan erossa ”Publish”-painikkeesta. Mutta on tämä ainakin rehellistä liiketoimintaa, sillä kenellä meistä on loppujen lopuksi aina tilaisuus harkita jokainen ilmaisunsa, siirrellä lauseita ja muotoilla sanajärjestyksiä: valita huolella juuri ne oikeat välimerkit? Aika usein niin ihmiset kuin yrityksetkin yllätetään housut kintuissa, tuupataan mikrofoni suun eteen ja pyydetään lausuntoa. Kaikkiin skenaarioihin varautunut viestintäsuunnitelmakaan ei tarjoa kovinkaan leveää hätäuloskäytävää, kun tapahtuu jotakin yllättävää: joku kiinnostuu jostakusta jostakin syystä juuri nyt. Vaikka 50 % tuoreeseen kriisiviestintätutkimukseen (Soprano, 11/2011) kuuluneista yrityksistä voi ylpeillä kansiin asti kirjatulla kriisiviestintäsuunnitelmallaan, tulee vähintäänkin viestimistarpeen ajankohta niillekin yllätyksenä.

Ja sama tilanne vallitsee pöydän toisellakin puolella: niiden parissa, joihin viestintä kohdistuu. Harvoin siellä istutaan ja odotetaan, että joku muistaisi markkinointiviestillään juuri nyt – vaan sinkoillaan ja suoritetaan keskellä elettävää elämää. Siinä sopii markkinoijan miettiä edukseen erottuvaa viestiä, puhuttelevaa mainontaa tai uuden tarpeen synnyttämistä, kun ihminen ei näe, ei kuule, muuta kuin sisäisen käskyttäjänsä tyytymättömän naputuksen.

Tavallisena päivänä saatan hyvinkin havahtua tuntemattoman verkkokaupan kassalla, vaikka olen luullut tekeväni koneella jotakin ihan muuta – keskittyneesti ja offline. Viimeisten viikkojen aikana sen sijaan en ole syrjäpoluille eksynyt tai nettikampanjoiden klikkausprosentteja kasvattanut. Uutiskirjeet ja äkkilähtölistaukset olen siirtänyt lukematta roskakoriin ja paperisten lehtien pinoon aion kajota vasta uuden elämäni ensimmäisellä viikolla. Mutta yhden kerran muistan pysähtyneeni mainoksen ääreen näinäkin päivinä. Televisio oli auki, en tiedä, miksi tai mitä sieltä tuli enkä ainakaan, millaista säätä mahdollisesti luvattiin. Tuon vanhan ja kuluneen mainospätkän sen sijaan muistan tarkalleen sillä se sai katseeni nousemaan. Kun Pampersin valjastama naisääni alkaa laulaa verkkaisesti Happy Birthday, ei muille ajatuksille ole yhtäkkiä enää tilaa. Tiedän tarinan ja taustat ja soimaan itseäni, kun astun niin kliseiseen ansaan, että jään katsomaan mainosta, jossa on vauvoja. Ennen viimeistä säveltä olen jo ehtinyt miettiä sitäkin, kuinka moni lapsi ihan oikeasti saa rokotteen kampanjan myötä ja kuinka monen vaippasäkin 5-senttinen päätyykin katto-organisaation omaan ”piikkiin”. Silti kehtaan ilomielin tunnustaa, että mainos on mielestäni nerokas ja se varmasti huomataan. Vai kuinka usein itse olet vain jatkanut omia askareitasi, kun muut ympärilläsi ovat yhtyneet onnittelulauluun? Epäkohteliasta. Itsekästä. Anteeksiantamatonta.

Elämä on pitkä lista deadlineja, jotka jokainen priorisoi tavallaan. Silti joillekin asioille vain on aina aikaa.

Kapulakieli, rakkaani.

Those magic words

Eläköön elokuu ja loppuneet lomat. Tervetuloa tehokkaat työtunnit, sovitut tapaamiset, huolella laaditut lausunnot. Tunnen itseni fiksummaksi ja ryhdikkäämmäksi kuin kertaakaan viimeisten kuuden viikon aikana, jolloin en muista edes käyttäneeni niin kuvaannollisia sanoja kuin fiksu tai ryhdikäs. Kesälomailijan sanakirja ei paljon rantakassissa paina eikä synonyymeista pullistele: parilla positiivisella ja yhdellä negatiivisella adjektiivilla pärjää hienosti elokuuhun asti. Oikeastaan sanavarasto alkaa salakavalasti supistua jo ennen lomaa, ensimmäisten kesän merkkien kurkistettua ikipilven takaa. Silloin verryttelemme säänkestävää kesäkieltämme päivitellen bussipysäkillä ja päiväkodin portilla, kuinka nyt se kesä sitten vihdoinkin tulee ja kysymme kiinnostuksen tasosta huolimatta kaikilta vastaantulijoilta: ”Koskas sinä meinaat lomailla?” Toki siitäkin kertyy monta sanaa enemmän kuin talven aikana tuntemattomille virkkomistamme lauseista, jotka rajoittuvat päiväkodin portilla nopeasti syljettyyn sähähdykseen siitä, eivätkö nämä pakkaset ollenkaan lopu. Bussilla kun ei kukaan noina kahtena poikkeuksellisen kylmänä päivänä liiku ja jos jollakulla olisikin lomaa tiedossa, emme halua siitä kuulla.

Me koko ikämme Suomessa asuneet olemme oppineet näkemään jotakin hyvää kaikissa neljässä vuodenajassamme tai ainakin keksimään päteviä perusteluja sille, miksi suosikkikauden loppuminen ei sittenkään ole niin kolkko juttu. Kuten että alkusyksy on kivaa, kun on rapujuhlia, ja marraskuussa voi käpertyä viltin alle juomaan punaviiniä, ja joulu on tosi jees, jos vain joulutorilta tänä vuonna saisi punssia – ja kevät sitten: ihanaa kun terassit aukeaa! Pisara kerrallaan kesää kohti. Kiva siis, kun se on vielä edessä!

Parasta kesän ja loman loppumisessa on kapulakielen kaivattu paluu. Miten virkistävää onkaan pitkän tauon jälkeen käyttää ja kuulla noita ihanan ammattimaiselta kuulostavia teesejä! Niitä, jotka eivät kesäkaduilla olisi saaneet vastaukseksi edes tuhahdusta tai kysymysmerkkiä vaan täyden hiljaisuuden. En tosin tiedä, missä metropoleissa muut ovat lomailleet, mutta ainakin meidän mökkisaaressamme kimpoaisivat sivistyssanat salamana takaisin omaan suuhun. Ja kyseessä on sentään kansainvälinen kulttuurikaupunki. Olisin toki voinut todentaa väitteeni kehumalla jäätelöjonossa, kuinka kioski onkaan paketoinut älyn ja tunteen autenttiseksi palvelukokonaisuudeksi, harmittelemalla polulla metsän fragmentoitunutta mustikkakantaa tai saattelemalla kalamiehen matkaan toivotellen vieheille korkeaa haluttavuuspotentiaalia. Ensi kesänä sitten.

Kun on ilta illan jälkeen kysellyt ja vastannut kalasaaliista, kommentoinut veden lämpötilaa ja tulkinnut pilvien väriä ja asentoa, alkaa palavasti tehdä mieli segmentoida jotakin. Mitä tahansa, paitsi ei kaloja. Kun päivän tärkein päätös koskee toistuvasti jäätelön makua tai uimisen ja saunomisen järjestystä, haluaa kiireesti luomaan strategioita, kehittämään kilpailuetuja, tarkkailemaan muutosimpulsseja. Puhumattakaan kurkun karhentaneesta kriittisyyden janosta: koko kesän mittaisen kestoliketyksen ja hymiövirran jälkeen en malta odottaa ensimmäistä yltiönegatiivista viestiäni, jossa hämmästelen suuresti puutteellista palveluasennettanne, ontuvaa organisaatiorakennettanne, poikkeuksellisen alkeellisia prosessejanne sekä anteeksiantamattomia laadullisia laiminlyöntejä. Kenellehän kirjoittaisin? Jospa vaikka lomakuvien toimituksessa ilmenee jotakin häikkää.

Vielä koittaa se päivä, jolloin taas haaveilen heinäkuisista kuhakeskusteluista mutta seuraavien viikkojen aikana otan avosylin vastaan orgaaniset kasvuteoriat ja ainutlaatuiset arvolupaukset, kehitän brändejä, visioin, motivoin ja olen sensuaalis-sosiaalisen subjektiivinen. Haastan aivoni löytämään vaihtoehtoisia ilmaisuja ”ihan kivalle” ja ”ihan samalle” ja tunnen olevani taas hereillä.

Mestaruuden vuodet

Sailing proud

Joskus näyttää siltä, että elämän merkityksellisimmät käännekohdat iskevät tasaisin väliajoin. Omalla kohdallani uskoin suurimpien ravistusten noudattavan viiden vuoden syklejä, kun aikuiselämäni vaikuttavimmat risteyskohdat olivat osuneet vuosiin 1995, 2000 ja 2005. Valitettavasti taika tuntuu hajoavan tietoisuuden voimasta sillä havaittuani tämän kiehtovan kuvion vuonna 2005 tuntui putki saman tien jääräpäisesti katkeavan. Odoteltuani jännityksellä, mitä mullistavia uusia suuntia seuraavalla megavuodella 2010 onkaan varattuna elämäni varalle, jouduin lopulta toteamaan, ettei rehellisesti tulkittuna varsinaisesti sitten kuitenkaan yhtään mitään. Lähipiirissäni kyllä jyski ja rytisi, mikä heitti painavan varjon minunkin ylleni, mutta tapahtumat eivät silti oikein sopineet siihen henkilökohtaisten onnistumisten, suoritusten ja ratkaisujen mahtisarjaan, jota olin edellisten viisivuotiskausien päätteeksi tottunut sulattelemaan.

Vuotta 1995 muistelen ilolla ja haikeudella. Ystävyyden, itsenäistymisen ja uuden elämän vuosi alkoi lukion loppusuoralla, upean yhteen hitsautuneen kaveripiirin keskellä. Siinä juhlittiin potkiaisia ja penkkareita, haettiin termarikahvista ratkaisuja pitkän matematiikan yo-kysymyksiin, laulettiin soraäänin mutta tunteella ”Den glider in”, painettiin ylioppilaslakit päähän vuoden lämpimimpänä päivänä, juhlittiin vielä kerran lapsuudesta saakka rinnalla kasvaneiden ystävien kanssa ja lähdettiin rohkeasti eri suuntiin oman elämän suuntia etsimään. Kesällä muutin pikkukylästä isoon kaupunkiin, pieneen yksinkertaiseen yksiöön – silti kaikin puolin kotiin. Iltamyöhällä alaovesta sisään astuessani nautin turvallisuuden tunteesta, jonka kerrostalossa nukkuvat naapurini loivat: oli siistiä opetella itsenäisyyttä ilman yksinäisyyttä. Kesätyö huvipuistossa ei tainnut tuntua työltä ollenkaan, ja työmatkatkin taittuivat pyörän selässä järvenrantaa nuollen. Yliopistosta oli lähetetty paksu kirjekuori, joten syksyllä pyörämatkan suunta vaihtui mutta uuden oppiminen jatkui. Uusien ystävien merkityksen näen paremmin vasta tänä päivänä: kaksi läheisintä tuolloin ovat myös läheisimmät tänään.

Vuonna 2000 niin opiskelut, työkokemus kuin ystävyyssuhteetkin olivat ottaneet jo itseriittoiset harppaukset eteenpäin. Kevät vieri jälleen kesää kohti myötätuulen hellästi kannustamana: ensimmäinen kokopäiväinen työpaikka, gradu erinomaisin arvosanoin, ekonomin tutkintotodistus, taloussaksan tutkinto – tuntui, että kaikki mitä teen, tuottaa mehevää hedelmää. Ja vuosi 2005 sitten: huikea helmikuu Kuunari Helenalla purjehdusopissa, vaativa näytön paikka unelmatyössäni, vauhdikas kesä täynnä elämää ja aktiviteetteja, ja keskellä syksyn väriloistoa huomaan yhtäkkiä saapuneeni kaiken etsimisen jälkeen kotiin, tavanneeni ihmisen, jonka olisin voinut olettaa kulkeneen kanssani koko ajan.

Aikamoisia vuosia, hämmästelen itsekin, eivätkä kai pelkkää sattumaa kuitenkaan. Olenko siis vanhemmiten vain hidastunut muutoskyvyssäni, kun viimeisin viisivuotiskauteni tuntuu venyneen kuusivuotiseksi, vuosi 2011 jatkavan ketjua paremmin kuin looginen 2010? Kuluvalle vuodelle on jo kirjattu irtisanoutuminen pitkäaikaisesta työsuhteesta sekä uuden yrityksen perustaminen. Loppuvuodellakin taitaa olla tuliaisia matkassaan, paljon suurempia kuin viimevuotiset tapahtumat – mitä silloin ylipäänsä tapahtuikaan, ei kai suuria ainakaan? Entä sitten kevätfiiliksen räjäyttänyt Leijonien MM-kulta huippuvuoteni 1995 malliin? Heillä on siis menestysvuosia vieläkin harvemmassa. Vai ovatko nämä huimien suoritusten vuodet sittenkin toissijaisia verrattuna niitä edeltäviin työvuosiin, jolloin valmistamme itseämme muutokseen, irtiottoon, onnistumiseen? Löytyisikö niistä kausista selvempiä lainalaisuuksia, toistuvia trendejä, hätkähdyttäviä graafeja ja tilastollisia totuuksia? Jospa merkittävimmät vuotemme ovatkin niitä, joista emme jälkikäteen oikein muistakaan mitään, joihin emme kohdista suuria saavutuksia tai rohkeita siirtoja ja jotka herkästi jätämme henkisinä välivuosina perhealbumin ulkopuolelle? Mikä loppujen lopuksi on merkittävämpää: palkintokorokkeella iloitseminen vai voittojuoksun juokseminen, itsensä etsiminen vai itsensä löytäminen, kylvö vai korjuu?

Ehkä luovun kotikutoisesta yritelmästäni yhdistää tilastotiede omaan elettyyn elämääni, etenkin kun inhimillisen rajoittuneella kyvylläni en välttämättä edes osaa lukea tapahtumaketjujen taustoja ja todellisia käännekohtia, ratkaisuihin rohkaisseita huomaamattomia hetkiä. Korjattiin sato sitten viiden, kuuden tai 12,4 vuoden välein, on matka tässä tapauksessa varmasti merkityksellisempi kuin määränpää. Ja juuri sen takia, että matkan vaiheet voivat jäädä harsopilven peittoon, on tärkeää, että silloin kun määränpää on saavutettu, juhlitaan kunnolla: iloitaan niin, että näkyy ja tuntuu!