Hyvältä näyttää mutta ei tunnu miltään

Kolmekymmentä muhkeaa taloa, satapäin tyylipisteitä, suuria panostuksia, pieniä oivalluksia, jotakin ennennäkemätöntä – mutta mitähän se olikaan?

Lomareittini vei tänä kesänä sekä asunto- että loma-asuntomessuille, rakentamisen ja sisustamisen live-näyttämöille, katsomaan, kuinka ekotehokkaan megamakeasti Suomessa juuri nyt asutaan. Tai siis pitäisi asua. Vuonna 1938 rakennetun rintamamiestalon asukkaana olen iloinen, että ylipäänsä pääsin messualueelle, eivätkä Kulkusuunta-nuolet vieneet portilta takaisin vasta asvaltoituun megapyöräparkkiin järjestäjien haistettua tyyliraja-arvot ylittävän annoksen mummolaa.

En siis ollut kuuminta kohderyhmää enkä suuria odotuksia visiitille itsekään asettanut. Yleisarvioni olen modernin mummola-asujan tapaan jo jakanut makuuhuonettamme harkitummin tapetoidulla Facebook-seinälläni mutta yksi ajatus messukokemuksestani jäi kytemään ja johti toiseen.

Mieleenpainumatonta matopeliä

Maleksiessani taloja halkovassa matopelijonossa ennalta suunniteltua reittiä sisään, ympäri, ylös ja ei-todellakaan-esteettömästi alas näin varmasti monta hulppeaa hienoutta – mutta mitähän ne olivatkaan? Pari vitsin aiheeksi kelpaavaa kummallisuutta muistan mutta en paljon muuta. Matopelijonossa kirjoittamaton päämäärä tuntui olevan vain katsoa tehokkaasti ympärilleen, painaa mieleen parhaat kikat ja löytää nopeasti ja kompastumatta ulos. Yhdessä talossa askeleeni kuitenkin hidastuivat ja palasin hetkittäin jopa pari askelta taaksepäin germaanista kulkureititystä uhmaten. Enpä tiedä, oliko lukaali sen nerokkaammin suunniteltu kuin muutkaan mutta nerokasta oli ollut lyödä hynttyyt yhteen äänentoistofirman kanssa ja kääntää volume-nappia hellästi luoteeseen. Lisäksi yksi huoneista oli pimennetty havainnollistamaan paremmin kotiteatterin tunnelmaa – niin, tietysti filmi oli juuri nytkin pyörimässä. Liikkuvan kuvan pysäyttävä voima: siihen minäkin orjallisesti jäin.

Ei siis tarvittu kovin monimutkaista rakettitiedettä erottamaan talo tunnelmaltaan läpijuoksukohteista. Mutta vaikka minulla ei enää ole hajuakaan, minkä tyylinen musiikki talossa soi, pystyn yhä palauttamaan mieleeni sen, mitä näin – paremmin kuin niistä kohteista, joiden pelkkä visuaalisuus sai minut haukkomaan henkeäni tai tuhahtelemaan. Mikä merkittävintä, talo tuntui musiikin ja elokuvan myötä asutulta ja siten myös enemmän kodilta kuin muut.

Yhden aistin varassa

Samalla tavalla kuin ääni voi saada hajamielisen silmäilijän näkemään tarkemmin, toimii yhteispeli muillakin aisteilla. Silti valtaosa yrityksistä toimii edelleen vain yhden aistin varassa pohtien päivästä toiseen, miltä heidän tuotteensa, liikkeensä ja mainoksensa näyttävät. Onneksi edes niin, mutta kiinnostuksen tai ostoinnon heräämisessä näköaisti ei vakiintuneista uskomuksistamme huolimatta ole tehokkain. Ja mitä enemmän markkinoijat tarjoavat ärsykkeitä silmäpareillemme, sitä mahdottomampaa on vangita valikoiva katseemme. Monelle on kuitenkin liian pelottava ajatus lohkaista edes marginaalinen siivu markkinointibudjetista muuhun kuin visuaaliseen näyttävyyteen. Uuden, täydellisen logon rakentamiseen halutaan yksimielisesti valjastaa maailman maineikkain graafikko pökerryttävällä tuntipalkalla mutta muihin aisteihin panostamista pidetään hukkaan heitettynä höpöhöpönä. Ilmoille lipsahtava ajatus tunto- tai hajuaistin huomioimisesta palveluympäristössä saa johtoryhmätasollakin vastaansa kaksimielisiä sutkautuksia tai hiljaisuuden ylittävän huteran aasinsillan kohti seuraavaa aihetta.

Hyvältä näyttää – ja tuntuu.

Ei sillä, etteivätkö kansainväliset megabrändit olisi jo vuosikymmeniä sitten heränneet moniaistillisuuden voimaan: useat jopa niin harkitun hienovaraisesti, ettemme me rationaalisuutta uhkuvat, valveutuneet ja yltiötietoiset kuluttajat edes tajua tehneemme ostopäätöstämme aistinvaraisesti ja vieläpä muun kuin näköaistin. Kotimaisellakin kauppareissulla voi tehdä oman empiirisen pikatutkimuksen siitä, sisältääkö kassahihnalle tyhjentämämme kori jotakin poikkeuksellista tai jotakin enemmän, silloin kun kaupan ovella kohtaamme ensimmäiseksi leipomopisteen tuoksun. Siitä huolimatta, että olemme jo vuosia naureskelleet legendalle vasta leivotun pullan tehotuoksusta asuntokaupoilla. Kuka siihen helppoon nyt menisi?

Moniaistillisuuden hyödyntäminen markkinoinnissa ei tarkoita epätoivoisia väri-, tuoksu- ja äänikokeiluja kuluttajan höynäyttämiseksi itselleen turhaan hankintaan. Parhaimmillaan se on kuluttajan huomioimista ja arvostamista, joka välittyy vastaanottajalleen tuotteen tai palvelun huolellisesta paketoinnista ehyeksi kokonaisuudeksi. Tällaiset kokonaisuudet luovat helposti mielihyvää ja laadukkuuden mielikuvaa ja senhän me tiedämme, mitä siitä seuraa.

Kannattaa siis vaikkapa illan viimeisinä tunteina miettiä hetki sitä, kuinka omassa liiketoiminnassa voisi laajentaa asiakkaan tuote-elämystä aistirajojen yli sillä jos juuri sinä sen keksit, saavuttaa yhden aistin varassa pelaava kilpailijasi erävoiton yhä harvemmin. Ajatusmallia voi hakea ensi hätään vaikka lapsille suunnatuista tuotteista, joita osataan karmaisevan hienosti erotella toisistaan äänillä, muodoilla ja pehmoeläinten pehmeysasteella. Muuan viisivuotias kasvoi juuri vanhoista kengistään ulos ja pääsin todistamaan autenttista kuluttajakokemusta aistien yhteispelistä. Myyjä kysyi lenkkareita sovittavalta tytöltä: ”Miltäs ne tuntuu?” Tyttö polkaisee lattiaa, jolloin diskovalotulitus käynnistyy kengän takaosassa ja vastaus on selvä: ”Hyviltä tuntuu!

Pois tieltä!

Eleltyäni monta kuukautta nuhteettomana kunnon kansalaisena palasin jälleen lainsuojattomille poluille, pyörän selkään. Parin runsaslumisen takatalven lannistamana iloni oli suuri, kun sain huoltaa ja puunata fillarin kesäkuntoon, virittää kypärän päähän ja kuunnella terassilautoihin kilahtavien pyöräilykenkien ääntä lähtiessäni kellarikuntosalin kuivaharjoittelukauden jälkeen ensimmäiselle maastolenkille. Muistin kuitenkin, että runsaslumisten takatalvien ansiosta maastossa voisi vielä törmätä viimeisiä työntöjä ahmiviin hurmoshiihtäjiin, joten suuntasin sittenkin tasaisemmille teille.

Kevään läsnäolo ja ilo tulevasta fyysisestä rasituksesta olivat saaneet minut unohtamaan yhden itsestäänselvyyden auringon sulattamilla teillä: tamperelaiset jalankulkijat. Muistutusviesti hälytti jo ensimmäisen sadan metrin jälkeen – soittoäänenään äkäinen ärjäisy, vanhemman mieshenkilön äänellä nauhoitettuna. ”Ei tämä ole pyörätie!”  Kuului vain suhinaa, kun hyvä tuulenvire ja hyväntuulisuuden vireeni sammuivat tulikiven katkuun. Mutta kun on riittävän monta kertaa riittävän monen vuoden ajan kuullut saman vihaisen huudon, osaa siihen lopulta reagoida heti paikan päällä: pysähtyä, katsoa silmiin ja teititellen kehottaa huutelijaa opettelemaan liikennemerkit: kevyen liikenteen väylä ja pyörän kuva tarkoittavat, että tässä saa ajaa pyörällä. Ja että seuraava pyöräilijä voi vahingossa vaikka ajaa Teidän päällenne, jos tuolla tavalla toikkaroitte etusormea heristäen keskellä tietä.

Tampereella koirankakkakeskustelujakin vähemmän yllätyksellinen kevään merkki ovat pyöräilyä koskevat mielipidekirjoitukset. Läpi talven aiheesta avaudutaan vaimeasti silloin tällöin, mutta viimeistään maaliskuussa alkaa fanaattinen puolesta-vastaantaistelu lehtien palstoilla. Kirjoitusten perusteella jalankulkijat ovat toistuvasti vaaratilanteissa, kun hurjapäiset kamikaze-pyöräilijät kaahailevat jalkakäytävillä ruumiita kaihtamatta. Pyöräilijät puolestaan huhuilevat tukijoita hyötyliikunnalle ja jakavat malliesimerkkejä siitä ja siitä kaupungista, jossa on ihan oikeasti mahdollista kulkea pyörällä, ilman että tulee ruumiita. Ja sitten ovat vielä ne, jotka eivät ilmeisesti liiku millään tavalla, mutta joilla heilläkin on selkeä mielipide asiaan. Yhteistä näille on se, että kaikki kirjoittajat tietävät, miten tilanne pitäisi ratkaista – ja ovat keskenään täydellisen eri mieltä.

Minulla ei ole aavistustakaan, miten tilanne pitäisi ratkaista. Punaiseksi maalattuja kaistoja tai pyöräilyn totaalikieltoa odotellessa olisi kuitenkin kiva saada liikkua teillä ilman huutelua, ihan kuten autoillessa tai kävellenkin – niin, siitä on jo aikaa, kun perään huudeltiin keväällä muutenkin. Omalla kohdallani huutelija on yhtä naispuolista poikkeusta lukuun ottamatta ollut vanhempi mieshenkilö. Naiskiintiön kohdalla tilanne erosi muista, sillä pyöräilin oikeasti jalkakäytävällä – miehille suun avaaminen ei ole vaatinut faktoja vaan raivonpuuskat ovat yllättäneet aina kevyen liikenteen väylällä. Epäilen, että nämä pyöräpoliisit eivät itse käytä kulkemiseen sen enempää autoa kuin pyörääkään sillä jos on etuoikeutettu taittamaan taivalta milloin milläkin välineellä, oppii lukemaan liikennettä, ennakoimaan muiden tienkäyttäjien tekemiset ja antamaan tilaa. Tietää autoillessaan, miten toivoisi pyöräilijän toimivan, ja toimii itsekin pyöräillessään niin.

Ironista on, että huuteluilmiö on huipussaan tuppisuiden ja tyhjien teiden Suomessa, jossa pitäisi positiivisesti yllättyä, jos näkee matkallaan yhdenkin vastaantulijan eikä ventovieraan kanssa ole tapana turhia turista. Missä muualla tapahtuu niin, että lastenvaunuja työntävä nainen ja vastaantulija lähestyvät askel kerrallaan tyhjän kaupungin tyhjällä jalkakäytävällä, tyhjän kadun vierellä, ja kohtaamishetkellä vastaantulija älähtää: ”Onko pakko täyttää koko väylä?” Saksassa varmasti opastettaisiin säännönmukaiselle etäisyydelle reunakivetyksestä, mutta siellä tiet ovat harvemmin tyhjiä. Ollaanko meillä jo liikaakin totuttu yksinoloon, yksinäisyyteen ja omaan tilaan, niin että kaikki muut ovat häiriötekijöitä ja puolirikollisia toisinajattelijoita – erona oikein ajattelevaan itseen. Pois tieltäni sellaiset!

Voisikohan liikenne- ja viestintäministeriö puuttua huuteluun, kun nuo kaksi asiaa löytyvät niin näppärästi samasta hallintoelimestäkin – olenkin joskus ihmetellyt, miksi. Meillä kyllä pitäisi olla tilaa kaikille kulkijoille eikä vastaantulijoita ole millekään menopelille niin ruuhkaksi asti, etteikö jokainen pääsisi lopulta perille huutelemattakin. Matka kun kuulemma kuitenkin on se määränpää.

Alzheimer-generaattori ja viestinnän vaikea oppimäärä

Ihmisiä luonnehdittaessa kuulee usein, kuinka jotakuta on ”helppo lukea”. Sanonnalla on kätevää yksinkertaistaa kohdehenkilö kaavamaisesti reagoivaksi mallikappaleeksi, niputtaa hänet kaikkien tuntemaan stereotypiaan. Toisaalta kuvaus nostaa kertojan itsensä monta askelmaa ylemmäksi, sanojen läpi näkeväksi ihmisanalysoijaksi, naruista veteleväksi ohjaamon kapteeniksi ja mikä tärkeintä, moisen bulkkikäyttäytymisen ulottumattomiin. Pinnallisella tasolla jalat tukevasti seisten toisen ihmisen lukeminen onkin mahdollista – joillekin jopa helppoa – ja keskustelun sujuvan etenemisen kannalta ehdottoman hyödyllistä.

Oppivaisina eläiminä tunnistamme herkästi ilmeistä, eleistä, äänenpainoista, mitä sanomisemme saa toisessa ihmisessä aikaan. Kohdatessamme meille tuntemattoman ihmisen ensimmäistä kertaa alamme vaistomaisesti kerätä hänestä tietoja arkistoomme, kartoitamme keskustelukumppanimme aaltopituutta, herkkyysastetta, huumorintajua – tai sen puutetta – ja osaamme lause lauseelta paremmin ennakoida reaktioita. Lyhyidenkin keskustelujen pohjalta kiteytämme sitten näppärästi ja mielellämme kohtaamamme ihmistyypin kolmannen osapuolen ymmärrettäväksi. Tosikko. Hauska heppu. Rasittava. Yksinkertainen. Maaninen. Helppo lukea.

Vaikeita ovat sen sijaan keskustelut, joissa meille hyvinkin tuttu henkilö ei enää sovi aikojen saatossa hänestä muodostamaamme kuvaan. Henkilötietoarkistoomme on helppo lisätä uusia ominaisuuksia ja vivahteita – tallennustilaa kyllä riittää. Sen sijaan vanhojen tietojen poistaminen meille tärkeistä ihmisistä vie aikaa ja syö tunteita.

Tapasin pääsiäisenä Alzheimerin tautia sairastavan läheisen ihmisen. Vaikka olen tuntenut hänet pitkään, on jokainen kohtaamisemme nykyään ensi tapaaminen. Vastassa on aina uusi, entuudestaan tuntematon ihminen. Tiedän sen kyllä, mutta silti huomaan etsiväni jatkuvasti merkkejä vanhasta tutusta ja koen lapsenomaista riemua, kun saan pienenkin todisterippeen menneisyyden läsnäolosta. Muisti kadotkoon mutta huumori on tallella! Etenkin huumorintajun heijasteet kohtaan suurella ilolla; ikään kuin ne osoittaisivat, että läheiselläni on hyvä olla tai että hän peräti ymmärtää tilanteensa ja repii siitäkin hauskuutta. Ironista, kun ottaa huomioon, että tavallisesti Alzheimer-potilaalla onkin verrattain hyvä olla – läheisillään ei. Ja omaa tilannettaan hän tuskin ymmärtää, ainakaan siten ja niillä termeillä kuin muut.

Sana Alzheimer-potilas sulloo yksilön stereotypiaan helposti luettavan ja tosikon tavoin. Itse haluan ajatella, että kohtaan yhä tutun läheiseni mutta kaikki yhteinen tekemisemme kulkee Alzheimer-generaattorin läpi. Se määrittelee sattumanvaraisesti, kuinka viestit lähtevät vai lähtevätkö lainkaan, pääsevätkö perille ja jos niin koska, millaisina ne saapuvat, miten ne tulkitaan, miten niihin reagoidaan. Määrätietoisen keskustelun sijaan vetelen naruista ja painan nappeja, pyöritän onnenpyörää sydän pampattaen. Rosvosektoreita pyörässä on totuttua enemmän ja monesti naru jää vetävän käteen, nappi jumiutuu pohjaan. Mutta aina joskus osuu kohdalleni pääpalkinto: ymmärryksen häivähdys, hymy tai helpottunut katse. Keskustelun aikana rakennan vanhan arkistoni rinnalle uutta, johon kirjaan toimiviksi osoittautuneita konsteja, jään sulattaneita sanoja, asioita, jotka vaikuttivat, herättivät, herkistivät. Vanhat pelimerkkini, valttikorttini ja taikasanani jätän suosiolla kotiin, näissä keskusteluissa ei retoriikalla häikäistä. Uudella puolella koossa on jo kolme ällää: lapset, laulut ja läheisyys. Niillä on toistaiseksi saatu eniten hyvää aikaan, osoituksia siitä, että ohikiitävän tuokion verran voimme yhä kohdata generaattorin ulottumattomissa.

Ei mitään sanottavaa.

Eduskuntavaaleja edeltävät viikot ovat kriittisen viestien lukijan ruoka-aikaa. Sattuvasti sanottua, sekavia mietteitä tai sanahelinää – vastaanottajat ovat joka tapauksessa valveilla ja kiinnostus korkea. Miten sinä edistäisit minulle tärkeitä asioita? Mitkä ovat niitä sinulle tärkeitä? Vai onko vaaliohjelmallasi vain yksi tavoite, se, jonka olet nostanut myös iskulauseeksesi? ”X.X. eduskuntaan”. Leppoisa tuulahdus markkinoinnin suoraviivaiselta 50-luvulta: osta tämä! Tällainen olisi nyt tarjolla, emme tulleet miettineeksi, mihin tarpeeseen tai millaiselle ihmiselle mutta tällaisen osasimme valmistaa ja nyt jonkun pitäisi se ostaa.