Oikeiden ihmisten päivät

Kuvaaja: Iida-Tuulia Kastarinen

Isänpäivän kynnyksellä maailmanmatkaaja paljasti Helsingin Sanomissa Suomen olevan mutkikkaan reittinsä ainoa maa, jossa vihataan lapsia. Vähän niukempien matkapäivieni nojalla olen valitettavasti samaa mieltä. Pienen ja kovin kiltin tyttösen vanhempana se on ollut helppoa huomata sillä lapsemme ei ole huutanut ravintolassa kitarisojaan naapuripariskunnan lautaselle, potkunyrkkeillyt lentokoneessa edessä istuvan penkillä tai tukkinut itkupotkuraivareillaan marketin käytävää. Kerran hän kyllä lauloi kassajonossa Prinsessa Ruususta sanoituksella ”Oon pahan äidin pauloissa…” Mokoma ipana. Silti häneen on yritetty osua suojatiellä ja häntä on tönitty, tuupittu, kyynärpäätaklattu ja kumautettu putkikassilla niin, että pehmolelu putosi kädestä – jo silloin, kun pituutta oli kertynyt niukin naukin metri. Jos haluaa löytää Suomessa varman paikan, jossa lapsi on tasa-arvoinen aikuisiin nähden, kannattaa mennä jonottamaan jotakin. Ei taatusti heru erityisoikeuksia.

Kaikki, jotka ovat ennakkovaroituksista, pelottelusta ja syyllistämisestä huolimatta matkustaneet ulkomaille pienten lasten kanssa, tietävät taaperoille lepertelevät tarjoilijat ja tikkaria kiikuttavat kauppiaat, sekä sen, että kerrossiivoojan ammattitaitoon kuuluu unikaverin asettelu sängylle nätisti ja eri tavalla joka aamu. Lapsimyönteinen asenne näkyy ja tuntuu. Italiassa hotellin omistaja tuli henkilökohtaisesti tarjoilemaan 3-vuotiaallemme eivätkä miehet kadulla todellakaan vislanneet minulle vaan pinkille palosammuttimellemme. Thaimaassa lapsemme ei ollut vielä syntynytkään, kun jo saimme kuninkaallista kohtelua raskausmahani vuoksi. Tyttöbaarien ohi kävellessämme luulin neitosten tulevan keikistelemään miehelleni mutta he tulivatkin ihailemaan mahaani ja kertomaan tarinoita omista lapsistaan. Myös Kanarialla, jossa lapsiperheissä ei luulisi olevan enää jäljellä ripaustakaan eksotiikkaa, lapsemme on saanut nauttia erityisasemastaan.

Tampereen keskustassa sen sijaan penkit on kuulemma varattu ”oikeille ihmisille” – ei siis lapsille – ja vaikka koirille löytyy oma kahvilansa, ei lapsia ole huomioitu monessakaan. Yliopistollisen sairaalan ensiapuun kerätään lapsille leluja yksityishenkilön aloitteesta yksityisvaroin ja syöpäsairaiden lasten hoito-olosuhteista voitte mieluusti lukea muualta, siihen aiheeseen en halua tässä ja tänään edes mennä.

Ihan kuin suomalaiset olisivat unohtaneet olleensa itsekin lapsia – se kun on väistämätön vaihe, jotta jonakin päivänä tulee fiksuksi ja hienosti käyttäytyväksi aikuiseksi. Ja unohtaneet samalla, millainen maailmamme olisikaan ilman lapsia: kamala. Tai millaisia me aikuiset itse olisimme, jos meidät olisi varmuuden vuoksi pidetty koko lapsuutemme neljän seinän sisällä, poissa muita häiritsemästä. No, siinä 9-10 ikävuoden vaiheilla olisimme ehkä päässeet pariksi vuodeksi pihalle, minkä jälkeen meidät olisi taas kiikutettu kovaa vauhtia lukkojen taakse ennen kuin alamme syljeskellä kadulla ja nauraa ystäviemme kanssa ääneen.

Kuvaaja: Iida-Tuulia Kastarinen

Mutta siellä missä on epäkohta, on myös markkinarako: lapsimyönteisellä asenteella varmasti erottuu. Kaikki, jotka matkustivat eräänä iltapäivänä bussilla nro 3 keskustasta Lahdesjärven suuntaan, poistuivat hymy huulillaan kuunneltuaan kuljettajan väsymätöntä keskustelua puheliaan alakoululaisen kanssa. Poika pulputti ummet ja lammet kotona odottavasta makaronilaatikosta ja koiraa pelotelleesta luokkakaverista lähtien, kysyi yksityiskohtia jokaisen vastaan tulevan tai ohittamamme bussin reitistä – eikä ollut hiljaa hetkeäkään. Kuljettaja vastasi kaikkiin kysymyksiin niin asiallisesti ja sydämellisesti, että pojan olisi luullut olevan hänen tärkein asiakkaansa – taisi muuten ollakin. Siitä huolimatta, että poika aloitti jokaisen kysymyksensä huudahduksella ”Hei kuski!

Yövyimme kesällä Lappeenrannan Scandicissa tietämättä, että ketju mainosti samaan aikaan lasten olevan kunniavieraitaan. Hyvin oli kampanja tavoittanut palveluhenkilöstönkin sillä vastaanotossa lapsellemme annettiin pieni lahja ja toivotettiin henkilökohtaisesti kivaa lomaa. Aamiaisella tunsin lämpöisen tuulahduksen sydämessäni, kun ravintolaemäntä ohjasi raavaan miehen ystävällisesti pois pannukakkujen luota. ”Ne on tarkoitettu lapsivieraillemme.” Aikamoista riskipeliä aikana, jolloin yhä useampi etsii ja löytää hotelleja, joihin alle 16-vuotiaat eivät ole tervetulleita. Sellaisiin suhtaudun kypsästi ja aikuismaisella otteella: ”Ihan sama.” En kyllä näe mitään välteltävää lapsiystävällisissäkään hotelleissa – niissähän on tehty paljon enemmän sen eteen, että lapset viihtyvät eivätkä tylsyyksissään kitise ja kapinoi aikuisten rauhaa vastaan. Ja kerrottakoon vielä, että mikään ei ilahduta maksavaa äiti- tai isäasiakasta niin paljon kuin se, että heidän lapsensa saa hyvää palvelua – ja se on muuten aika helppo ja halpa tapa lisätä asiakastyytyväisyyttä. Lapsivieraille ojennetut pelikorttipussukat tuskin romuttivat Scandicin tasetta, kun taas aikuisten suora lahjominen, niin että se muistettaisiin, tulee usein hyvinkin kalliiksi.

Päiväkodissa askarrellun isänpäivälahjan poltellessa jo sormissa lapsemme kysyi, koska lastenpäivää vietetään. Äideillä pitää aina olla vastaus valmiina, joten mumisin jotakin lasten oikeuksien päivästä ja viattomien lasten päivästä. ”Ei kun sellainen päivä, jolloin aikuiset palvelee lapsia ja tekee niille kortteja?” viisivuotias tivasi. Niin koskas se nyt onkaan? Lasten päivänhän kuuluisi olla joka päivä mutta ihan vain varmuuden vuoksi, pitäisikö se merkata kalenteriin?