Kapulakieli, rakkaani.

Those magic words

Eläköön elokuu ja loppuneet lomat. Tervetuloa tehokkaat työtunnit, sovitut tapaamiset, huolella laaditut lausunnot. Tunnen itseni fiksummaksi ja ryhdikkäämmäksi kuin kertaakaan viimeisten kuuden viikon aikana, jolloin en muista edes käyttäneeni niin kuvaannollisia sanoja kuin fiksu tai ryhdikäs. Kesälomailijan sanakirja ei paljon rantakassissa paina eikä synonyymeista pullistele: parilla positiivisella ja yhdellä negatiivisella adjektiivilla pärjää hienosti elokuuhun asti. Oikeastaan sanavarasto alkaa salakavalasti supistua jo ennen lomaa, ensimmäisten kesän merkkien kurkistettua ikipilven takaa. Silloin verryttelemme säänkestävää kesäkieltämme päivitellen bussipysäkillä ja päiväkodin portilla, kuinka nyt se kesä sitten vihdoinkin tulee ja kysymme kiinnostuksen tasosta huolimatta kaikilta vastaantulijoilta: ”Koskas sinä meinaat lomailla?” Toki siitäkin kertyy monta sanaa enemmän kuin talven aikana tuntemattomille virkkomistamme lauseista, jotka rajoittuvat päiväkodin portilla nopeasti syljettyyn sähähdykseen siitä, eivätkö nämä pakkaset ollenkaan lopu. Bussilla kun ei kukaan noina kahtena poikkeuksellisen kylmänä päivänä liiku ja jos jollakulla olisikin lomaa tiedossa, emme halua siitä kuulla.

Me koko ikämme Suomessa asuneet olemme oppineet näkemään jotakin hyvää kaikissa neljässä vuodenajassamme tai ainakin keksimään päteviä perusteluja sille, miksi suosikkikauden loppuminen ei sittenkään ole niin kolkko juttu. Kuten että alkusyksy on kivaa, kun on rapujuhlia, ja marraskuussa voi käpertyä viltin alle juomaan punaviiniä, ja joulu on tosi jees, jos vain joulutorilta tänä vuonna saisi punssia – ja kevät sitten: ihanaa kun terassit aukeaa! Pisara kerrallaan kesää kohti. Kiva siis, kun se on vielä edessä!

Parasta kesän ja loman loppumisessa on kapulakielen kaivattu paluu. Miten virkistävää onkaan pitkän tauon jälkeen käyttää ja kuulla noita ihanan ammattimaiselta kuulostavia teesejä! Niitä, jotka eivät kesäkaduilla olisi saaneet vastaukseksi edes tuhahdusta tai kysymysmerkkiä vaan täyden hiljaisuuden. En tosin tiedä, missä metropoleissa muut ovat lomailleet, mutta ainakin meidän mökkisaaressamme kimpoaisivat sivistyssanat salamana takaisin omaan suuhun. Ja kyseessä on sentään kansainvälinen kulttuurikaupunki. Olisin toki voinut todentaa väitteeni kehumalla jäätelöjonossa, kuinka kioski onkaan paketoinut älyn ja tunteen autenttiseksi palvelukokonaisuudeksi, harmittelemalla polulla metsän fragmentoitunutta mustikkakantaa tai saattelemalla kalamiehen matkaan toivotellen vieheille korkeaa haluttavuuspotentiaalia. Ensi kesänä sitten.

Kun on ilta illan jälkeen kysellyt ja vastannut kalasaaliista, kommentoinut veden lämpötilaa ja tulkinnut pilvien väriä ja asentoa, alkaa palavasti tehdä mieli segmentoida jotakin. Mitä tahansa, paitsi ei kaloja. Kun päivän tärkein päätös koskee toistuvasti jäätelön makua tai uimisen ja saunomisen järjestystä, haluaa kiireesti luomaan strategioita, kehittämään kilpailuetuja, tarkkailemaan muutosimpulsseja. Puhumattakaan kurkun karhentaneesta kriittisyyden janosta: koko kesän mittaisen kestoliketyksen ja hymiövirran jälkeen en malta odottaa ensimmäistä yltiönegatiivista viestiäni, jossa hämmästelen suuresti puutteellista palveluasennettanne, ontuvaa organisaatiorakennettanne, poikkeuksellisen alkeellisia prosessejanne sekä anteeksiantamattomia laadullisia laiminlyöntejä. Kenellehän kirjoittaisin? Jospa vaikka lomakuvien toimituksessa ilmenee jotakin häikkää.

Vielä koittaa se päivä, jolloin taas haaveilen heinäkuisista kuhakeskusteluista mutta seuraavien viikkojen aikana otan avosylin vastaan orgaaniset kasvuteoriat ja ainutlaatuiset arvolupaukset, kehitän brändejä, visioin, motivoin ja olen sensuaalis-sosiaalisen subjektiivinen. Haastan aivoni löytämään vaihtoehtoisia ilmaisuja ”ihan kivalle” ja ”ihan samalle” ja tunnen olevani taas hereillä.

Mainokset