Oikeiden ihmisten päivät

Kuvaaja: Iida-Tuulia Kastarinen

Isänpäivän kynnyksellä maailmanmatkaaja paljasti Helsingin Sanomissa Suomen olevan mutkikkaan reittinsä ainoa maa, jossa vihataan lapsia. Vähän niukempien matkapäivieni nojalla olen valitettavasti samaa mieltä. Pienen ja kovin kiltin tyttösen vanhempana se on ollut helppoa huomata sillä lapsemme ei ole huutanut ravintolassa kitarisojaan naapuripariskunnan lautaselle, potkunyrkkeillyt lentokoneessa edessä istuvan penkillä tai tukkinut itkupotkuraivareillaan marketin käytävää. Kerran hän kyllä lauloi kassajonossa Prinsessa Ruususta sanoituksella ”Oon pahan äidin pauloissa…” Mokoma ipana. Silti häneen on yritetty osua suojatiellä ja häntä on tönitty, tuupittu, kyynärpäätaklattu ja kumautettu putkikassilla niin, että pehmolelu putosi kädestä – jo silloin, kun pituutta oli kertynyt niukin naukin metri. Jos haluaa löytää Suomessa varman paikan, jossa lapsi on tasa-arvoinen aikuisiin nähden, kannattaa mennä jonottamaan jotakin. Ei taatusti heru erityisoikeuksia.

Kaikki, jotka ovat ennakkovaroituksista, pelottelusta ja syyllistämisestä huolimatta matkustaneet ulkomaille pienten lasten kanssa, tietävät taaperoille lepertelevät tarjoilijat ja tikkaria kiikuttavat kauppiaat, sekä sen, että kerrossiivoojan ammattitaitoon kuuluu unikaverin asettelu sängylle nätisti ja eri tavalla joka aamu. Lapsimyönteinen asenne näkyy ja tuntuu. Italiassa hotellin omistaja tuli henkilökohtaisesti tarjoilemaan 3-vuotiaallemme eivätkä miehet kadulla todellakaan vislanneet minulle vaan pinkille palosammuttimellemme. Thaimaassa lapsemme ei ollut vielä syntynytkään, kun jo saimme kuninkaallista kohtelua raskausmahani vuoksi. Tyttöbaarien ohi kävellessämme luulin neitosten tulevan keikistelemään miehelleni mutta he tulivatkin ihailemaan mahaani ja kertomaan tarinoita omista lapsistaan. Myös Kanarialla, jossa lapsiperheissä ei luulisi olevan enää jäljellä ripaustakaan eksotiikkaa, lapsemme on saanut nauttia erityisasemastaan.

Tampereen keskustassa sen sijaan penkit on kuulemma varattu ”oikeille ihmisille” – ei siis lapsille – ja vaikka koirille löytyy oma kahvilansa, ei lapsia ole huomioitu monessakaan. Yliopistollisen sairaalan ensiapuun kerätään lapsille leluja yksityishenkilön aloitteesta yksityisvaroin ja syöpäsairaiden lasten hoito-olosuhteista voitte mieluusti lukea muualta, siihen aiheeseen en halua tässä ja tänään edes mennä.

Ihan kuin suomalaiset olisivat unohtaneet olleensa itsekin lapsia – se kun on väistämätön vaihe, jotta jonakin päivänä tulee fiksuksi ja hienosti käyttäytyväksi aikuiseksi. Ja unohtaneet samalla, millainen maailmamme olisikaan ilman lapsia: kamala. Tai millaisia me aikuiset itse olisimme, jos meidät olisi varmuuden vuoksi pidetty koko lapsuutemme neljän seinän sisällä, poissa muita häiritsemästä. No, siinä 9-10 ikävuoden vaiheilla olisimme ehkä päässeet pariksi vuodeksi pihalle, minkä jälkeen meidät olisi taas kiikutettu kovaa vauhtia lukkojen taakse ennen kuin alamme syljeskellä kadulla ja nauraa ystäviemme kanssa ääneen.

Kuvaaja: Iida-Tuulia Kastarinen

Mutta siellä missä on epäkohta, on myös markkinarako: lapsimyönteisellä asenteella varmasti erottuu. Kaikki, jotka matkustivat eräänä iltapäivänä bussilla nro 3 keskustasta Lahdesjärven suuntaan, poistuivat hymy huulillaan kuunneltuaan kuljettajan väsymätöntä keskustelua puheliaan alakoululaisen kanssa. Poika pulputti ummet ja lammet kotona odottavasta makaronilaatikosta ja koiraa pelotelleesta luokkakaverista lähtien, kysyi yksityiskohtia jokaisen vastaan tulevan tai ohittamamme bussin reitistä – eikä ollut hiljaa hetkeäkään. Kuljettaja vastasi kaikkiin kysymyksiin niin asiallisesti ja sydämellisesti, että pojan olisi luullut olevan hänen tärkein asiakkaansa – taisi muuten ollakin. Siitä huolimatta, että poika aloitti jokaisen kysymyksensä huudahduksella ”Hei kuski!

Yövyimme kesällä Lappeenrannan Scandicissa tietämättä, että ketju mainosti samaan aikaan lasten olevan kunniavieraitaan. Hyvin oli kampanja tavoittanut palveluhenkilöstönkin sillä vastaanotossa lapsellemme annettiin pieni lahja ja toivotettiin henkilökohtaisesti kivaa lomaa. Aamiaisella tunsin lämpöisen tuulahduksen sydämessäni, kun ravintolaemäntä ohjasi raavaan miehen ystävällisesti pois pannukakkujen luota. ”Ne on tarkoitettu lapsivieraillemme.” Aikamoista riskipeliä aikana, jolloin yhä useampi etsii ja löytää hotelleja, joihin alle 16-vuotiaat eivät ole tervetulleita. Sellaisiin suhtaudun kypsästi ja aikuismaisella otteella: ”Ihan sama.” En kyllä näe mitään välteltävää lapsiystävällisissäkään hotelleissa – niissähän on tehty paljon enemmän sen eteen, että lapset viihtyvät eivätkä tylsyyksissään kitise ja kapinoi aikuisten rauhaa vastaan. Ja kerrottakoon vielä, että mikään ei ilahduta maksavaa äiti- tai isäasiakasta niin paljon kuin se, että heidän lapsensa saa hyvää palvelua – ja se on muuten aika helppo ja halpa tapa lisätä asiakastyytyväisyyttä. Lapsivieraille ojennetut pelikorttipussukat tuskin romuttivat Scandicin tasetta, kun taas aikuisten suora lahjominen, niin että se muistettaisiin, tulee usein hyvinkin kalliiksi.

Päiväkodissa askarrellun isänpäivälahjan poltellessa jo sormissa lapsemme kysyi, koska lastenpäivää vietetään. Äideillä pitää aina olla vastaus valmiina, joten mumisin jotakin lasten oikeuksien päivästä ja viattomien lasten päivästä. ”Ei kun sellainen päivä, jolloin aikuiset palvelee lapsia ja tekee niille kortteja?” viisivuotias tivasi. Niin koskas se nyt onkaan? Lasten päivänhän kuuluisi olla joka päivä mutta ihan vain varmuuden vuoksi, pitäisikö se merkata kalenteriin?

Kapulakieli, rakkaani.

Those magic words

Eläköön elokuu ja loppuneet lomat. Tervetuloa tehokkaat työtunnit, sovitut tapaamiset, huolella laaditut lausunnot. Tunnen itseni fiksummaksi ja ryhdikkäämmäksi kuin kertaakaan viimeisten kuuden viikon aikana, jolloin en muista edes käyttäneeni niin kuvaannollisia sanoja kuin fiksu tai ryhdikäs. Kesälomailijan sanakirja ei paljon rantakassissa paina eikä synonyymeista pullistele: parilla positiivisella ja yhdellä negatiivisella adjektiivilla pärjää hienosti elokuuhun asti. Oikeastaan sanavarasto alkaa salakavalasti supistua jo ennen lomaa, ensimmäisten kesän merkkien kurkistettua ikipilven takaa. Silloin verryttelemme säänkestävää kesäkieltämme päivitellen bussipysäkillä ja päiväkodin portilla, kuinka nyt se kesä sitten vihdoinkin tulee ja kysymme kiinnostuksen tasosta huolimatta kaikilta vastaantulijoilta: ”Koskas sinä meinaat lomailla?” Toki siitäkin kertyy monta sanaa enemmän kuin talven aikana tuntemattomille virkkomistamme lauseista, jotka rajoittuvat päiväkodin portilla nopeasti syljettyyn sähähdykseen siitä, eivätkö nämä pakkaset ollenkaan lopu. Bussilla kun ei kukaan noina kahtena poikkeuksellisen kylmänä päivänä liiku ja jos jollakulla olisikin lomaa tiedossa, emme halua siitä kuulla.

Me koko ikämme Suomessa asuneet olemme oppineet näkemään jotakin hyvää kaikissa neljässä vuodenajassamme tai ainakin keksimään päteviä perusteluja sille, miksi suosikkikauden loppuminen ei sittenkään ole niin kolkko juttu. Kuten että alkusyksy on kivaa, kun on rapujuhlia, ja marraskuussa voi käpertyä viltin alle juomaan punaviiniä, ja joulu on tosi jees, jos vain joulutorilta tänä vuonna saisi punssia – ja kevät sitten: ihanaa kun terassit aukeaa! Pisara kerrallaan kesää kohti. Kiva siis, kun se on vielä edessä!

Parasta kesän ja loman loppumisessa on kapulakielen kaivattu paluu. Miten virkistävää onkaan pitkän tauon jälkeen käyttää ja kuulla noita ihanan ammattimaiselta kuulostavia teesejä! Niitä, jotka eivät kesäkaduilla olisi saaneet vastaukseksi edes tuhahdusta tai kysymysmerkkiä vaan täyden hiljaisuuden. En tosin tiedä, missä metropoleissa muut ovat lomailleet, mutta ainakin meidän mökkisaaressamme kimpoaisivat sivistyssanat salamana takaisin omaan suuhun. Ja kyseessä on sentään kansainvälinen kulttuurikaupunki. Olisin toki voinut todentaa väitteeni kehumalla jäätelöjonossa, kuinka kioski onkaan paketoinut älyn ja tunteen autenttiseksi palvelukokonaisuudeksi, harmittelemalla polulla metsän fragmentoitunutta mustikkakantaa tai saattelemalla kalamiehen matkaan toivotellen vieheille korkeaa haluttavuuspotentiaalia. Ensi kesänä sitten.

Kun on ilta illan jälkeen kysellyt ja vastannut kalasaaliista, kommentoinut veden lämpötilaa ja tulkinnut pilvien väriä ja asentoa, alkaa palavasti tehdä mieli segmentoida jotakin. Mitä tahansa, paitsi ei kaloja. Kun päivän tärkein päätös koskee toistuvasti jäätelön makua tai uimisen ja saunomisen järjestystä, haluaa kiireesti luomaan strategioita, kehittämään kilpailuetuja, tarkkailemaan muutosimpulsseja. Puhumattakaan kurkun karhentaneesta kriittisyyden janosta: koko kesän mittaisen kestoliketyksen ja hymiövirran jälkeen en malta odottaa ensimmäistä yltiönegatiivista viestiäni, jossa hämmästelen suuresti puutteellista palveluasennettanne, ontuvaa organisaatiorakennettanne, poikkeuksellisen alkeellisia prosessejanne sekä anteeksiantamattomia laadullisia laiminlyöntejä. Kenellehän kirjoittaisin? Jospa vaikka lomakuvien toimituksessa ilmenee jotakin häikkää.

Vielä koittaa se päivä, jolloin taas haaveilen heinäkuisista kuhakeskusteluista mutta seuraavien viikkojen aikana otan avosylin vastaan orgaaniset kasvuteoriat ja ainutlaatuiset arvolupaukset, kehitän brändejä, visioin, motivoin ja olen sensuaalis-sosiaalisen subjektiivinen. Haastan aivoni löytämään vaihtoehtoisia ilmaisuja ”ihan kivalle” ja ”ihan samalle” ja tunnen olevani taas hereillä.

Saisinko antaa vähän palautetta?

Että ärsyttää. Blogi oli melkein valmis ja hyvä, pirun hyvä. Sarkastinen, terävä, osuva, humoristinen, nokkela ja tietenkin negatiivisuutta lietsova. Ja vieläpä aiheesta, jolle lähes jokainen lukija olisi hymistellen nyökytellyt. Vaan nyt sitä ei voi julkaista, roskiin koko roska. Ja kenen vika? Saman tahon, jota olemme syyttäneet lähes kaikista viime vuosien takaiskuista: ilmaston lämpenemisestä, talvien kylmenemisestä, VR:n myöhästelyistä, persujen vaalimenestyksestä plus lukuisista henkilökohtaisista tragedioista. Verkko-operaattorin. Tai internetpalveluntarjoajan, ihan miten vain. Vanhana puhelinosuuskunnan tyttönä en oikein ymmärrä, kuka on nyt kekä ja kenen kanssa ja piuhoilla vai ilman, ja millä nimellä tolppa-apinoiden laumaa tänä päivänä pitäisi kutsua, jottei tuntisi itseään postimerkkejä nuolevaksi muinaisjäännökseksi.

Odotin kolme viikkoa laajakaistan asennusta ja annoin sappeni rauhassa kuplia kiehumispistettä lähennellen. Vanha mutta eläkeläiseksi vallan kelvollisesti porskuttava nettitikku piti mieleni sen verran rauhallisena, että jonotin tyynen kostonhimoisena nopeampia kaistoja kihertäen samalla loistavalle blogiainekselle, jota kertyi puhelimeeni, sähköpostiini ja piinallisen pitkäkestoiseen muistiini. Tuli tekstiviestejä ilman ensimmäistä alkukirjainta, soittopyyntöjä tuntemattomaan numeroon ja kaiken huipuksi säälittäviä viestejä siitä, kuinka asentajamme on toistuvasti koettanut tavoittaa Teitä. Mistähän kaukomailta, tuumin, kun selasin puhelimeni soittotietoja, joissa ei ollut merkkiäkään toistuvasta tai ensimmäisestäkään tavoittelusta. Soitto asiakaspalveluun kruunasi kuninkaallisen asiakaskokemukseni sillä asennusongelmien ja asentajan toistuvien yhteydenottoyritysten vakuutettiin johtuvan siitä, että minä tyhmä muinaisjäännös olin kytkenyt ADSL-piuhan väärään koloon. ”Se sopii myös siihen, joten ei ihme, jos olette erehdyksessä kytkenyt väärin”. No mutta tietenkin! Ihan vain asentelun riemusta kokeilin, sopiiko kaapeli muihinkin reikiin kuin siihen, joka on ohjeessa neuvottu sanoin ja kuvin ja jonka alapuolella lukee latinalaisin aakkosin ADSL!

Huonoa asiakaspalvelua siis, pöyristyttävää vastuun sälyttämistä asiakkaalle ja kaikin puolin herkullinen kestosuosikkiaihe, joka ei jättäisi ketään kylmäksi. Päätin kuitenkin odottaa loppuhuipennusta ja katsoa, kuinka makean päätöksen tarina saa. Ja niinhän siinä kävi, että verkko-operaattori tai internetpalveluntarjoaja yllätti asiakkaansa jälleen kerran. Tarvittiin vain asentaja, jolla oli asennetta.

Langaton lähiverkkomme toimii nyt kuin unelma kaikissa kerroksissa, kiitos sen kytkeneen ja muiden sössimiset korjanneen ammattilaisen ja erinomaisen asiakaspalvelijan. Sauli ja Pauli pysykööt kaapissaan, jos asennuspalvelut ulkoistamalla saa tällaista jälkeä. Keikka ei ollut lyhyt eikä kivuton mutta kertaakaan en kuullut jupinaa tai murinaa lisätöistä tai kimuranteista erikoistapauksista, jotka vaatisivat aikalisää, lisävoimia, toiselta puolelta kaupunkia haettavia työkaluja tai mikä pahinta, uutta soittoa asiakaspalveluun. Suunnitelmat muuttuivat monta kertaa, mutta lounaalle ei lähdetty ennen kuin homma oli hoidettu ja Iltalehti Online syväraportoi iMacilleni Ulvilan jännityselokuvan filmauksista.

Eikä tässä vielä kaikki. Tolppaseikkailujen lomassa reipas asentaja järjesti minulle myös lähimatkailuvinkkejä kesälomaksi sekä mahdollisesti jopa uuden asiakkaan. Melkoinen suoritus parjatulta ammattikunnalta ja osoitus henkilökohtaisen palvelun hätkähdyttävästä voimasta aikana, jolloin lähes kaikki tarvitsemamme järjestyy kasvottomasti etäasiakaspalveluna. Tuskinpa olisin hylännyt alkuperäisiä blogiherjauksiani, jos vain kotiin tullessani olisin huomannut yhteyksien pelittävän. Niinhän pitikin käydä, ei siinä olisi ollut mitään yllättävää. Piuhani sekoitti poikkeuksellinen palveluasenne, jolla yksi ihminen palveluketjun maaliviivalla paikkasi muiden repimät reiät ja käänsi katkeran yleisönosastokirjoituksen ylistäväksi suosituskirjeeksi.

Mitä siitä sitten, jos yksi nerokkaan negatiivinen blogikirjoitus päätyi pöytälaatikkoon? Näin nopealla yhteydellä syntyy hetkessä monia uusia.