Oikeiden ihmisten päivät

Kuvaaja: Iida-Tuulia Kastarinen

Isänpäivän kynnyksellä maailmanmatkaaja paljasti Helsingin Sanomissa Suomen olevan mutkikkaan reittinsä ainoa maa, jossa vihataan lapsia. Vähän niukempien matkapäivieni nojalla olen valitettavasti samaa mieltä. Pienen ja kovin kiltin tyttösen vanhempana se on ollut helppoa huomata sillä lapsemme ei ole huutanut ravintolassa kitarisojaan naapuripariskunnan lautaselle, potkunyrkkeillyt lentokoneessa edessä istuvan penkillä tai tukkinut itkupotkuraivareillaan marketin käytävää. Kerran hän kyllä lauloi kassajonossa Prinsessa Ruususta sanoituksella ”Oon pahan äidin pauloissa…” Mokoma ipana. Silti häneen on yritetty osua suojatiellä ja häntä on tönitty, tuupittu, kyynärpäätaklattu ja kumautettu putkikassilla niin, että pehmolelu putosi kädestä – jo silloin, kun pituutta oli kertynyt niukin naukin metri. Jos haluaa löytää Suomessa varman paikan, jossa lapsi on tasa-arvoinen aikuisiin nähden, kannattaa mennä jonottamaan jotakin. Ei taatusti heru erityisoikeuksia.

Kaikki, jotka ovat ennakkovaroituksista, pelottelusta ja syyllistämisestä huolimatta matkustaneet ulkomaille pienten lasten kanssa, tietävät taaperoille lepertelevät tarjoilijat ja tikkaria kiikuttavat kauppiaat, sekä sen, että kerrossiivoojan ammattitaitoon kuuluu unikaverin asettelu sängylle nätisti ja eri tavalla joka aamu. Lapsimyönteinen asenne näkyy ja tuntuu. Italiassa hotellin omistaja tuli henkilökohtaisesti tarjoilemaan 3-vuotiaallemme eivätkä miehet kadulla todellakaan vislanneet minulle vaan pinkille palosammuttimellemme. Thaimaassa lapsemme ei ollut vielä syntynytkään, kun jo saimme kuninkaallista kohtelua raskausmahani vuoksi. Tyttöbaarien ohi kävellessämme luulin neitosten tulevan keikistelemään miehelleni mutta he tulivatkin ihailemaan mahaani ja kertomaan tarinoita omista lapsistaan. Myös Kanarialla, jossa lapsiperheissä ei luulisi olevan enää jäljellä ripaustakaan eksotiikkaa, lapsemme on saanut nauttia erityisasemastaan.

Tampereen keskustassa sen sijaan penkit on kuulemma varattu ”oikeille ihmisille” – ei siis lapsille – ja vaikka koirille löytyy oma kahvilansa, ei lapsia ole huomioitu monessakaan. Yliopistollisen sairaalan ensiapuun kerätään lapsille leluja yksityishenkilön aloitteesta yksityisvaroin ja syöpäsairaiden lasten hoito-olosuhteista voitte mieluusti lukea muualta, siihen aiheeseen en halua tässä ja tänään edes mennä.

Ihan kuin suomalaiset olisivat unohtaneet olleensa itsekin lapsia – se kun on väistämätön vaihe, jotta jonakin päivänä tulee fiksuksi ja hienosti käyttäytyväksi aikuiseksi. Ja unohtaneet samalla, millainen maailmamme olisikaan ilman lapsia: kamala. Tai millaisia me aikuiset itse olisimme, jos meidät olisi varmuuden vuoksi pidetty koko lapsuutemme neljän seinän sisällä, poissa muita häiritsemästä. No, siinä 9-10 ikävuoden vaiheilla olisimme ehkä päässeet pariksi vuodeksi pihalle, minkä jälkeen meidät olisi taas kiikutettu kovaa vauhtia lukkojen taakse ennen kuin alamme syljeskellä kadulla ja nauraa ystäviemme kanssa ääneen.

Kuvaaja: Iida-Tuulia Kastarinen

Mutta siellä missä on epäkohta, on myös markkinarako: lapsimyönteisellä asenteella varmasti erottuu. Kaikki, jotka matkustivat eräänä iltapäivänä bussilla nro 3 keskustasta Lahdesjärven suuntaan, poistuivat hymy huulillaan kuunneltuaan kuljettajan väsymätöntä keskustelua puheliaan alakoululaisen kanssa. Poika pulputti ummet ja lammet kotona odottavasta makaronilaatikosta ja koiraa pelotelleesta luokkakaverista lähtien, kysyi yksityiskohtia jokaisen vastaan tulevan tai ohittamamme bussin reitistä – eikä ollut hiljaa hetkeäkään. Kuljettaja vastasi kaikkiin kysymyksiin niin asiallisesti ja sydämellisesti, että pojan olisi luullut olevan hänen tärkein asiakkaansa – taisi muuten ollakin. Siitä huolimatta, että poika aloitti jokaisen kysymyksensä huudahduksella ”Hei kuski!

Yövyimme kesällä Lappeenrannan Scandicissa tietämättä, että ketju mainosti samaan aikaan lasten olevan kunniavieraitaan. Hyvin oli kampanja tavoittanut palveluhenkilöstönkin sillä vastaanotossa lapsellemme annettiin pieni lahja ja toivotettiin henkilökohtaisesti kivaa lomaa. Aamiaisella tunsin lämpöisen tuulahduksen sydämessäni, kun ravintolaemäntä ohjasi raavaan miehen ystävällisesti pois pannukakkujen luota. ”Ne on tarkoitettu lapsivieraillemme.” Aikamoista riskipeliä aikana, jolloin yhä useampi etsii ja löytää hotelleja, joihin alle 16-vuotiaat eivät ole tervetulleita. Sellaisiin suhtaudun kypsästi ja aikuismaisella otteella: ”Ihan sama.” En kyllä näe mitään välteltävää lapsiystävällisissäkään hotelleissa – niissähän on tehty paljon enemmän sen eteen, että lapset viihtyvät eivätkä tylsyyksissään kitise ja kapinoi aikuisten rauhaa vastaan. Ja kerrottakoon vielä, että mikään ei ilahduta maksavaa äiti- tai isäasiakasta niin paljon kuin se, että heidän lapsensa saa hyvää palvelua – ja se on muuten aika helppo ja halpa tapa lisätä asiakastyytyväisyyttä. Lapsivieraille ojennetut pelikorttipussukat tuskin romuttivat Scandicin tasetta, kun taas aikuisten suora lahjominen, niin että se muistettaisiin, tulee usein hyvinkin kalliiksi.

Päiväkodissa askarrellun isänpäivälahjan poltellessa jo sormissa lapsemme kysyi, koska lastenpäivää vietetään. Äideillä pitää aina olla vastaus valmiina, joten mumisin jotakin lasten oikeuksien päivästä ja viattomien lasten päivästä. ”Ei kun sellainen päivä, jolloin aikuiset palvelee lapsia ja tekee niille kortteja?” viisivuotias tivasi. Niin koskas se nyt onkaan? Lasten päivänhän kuuluisi olla joka päivä mutta ihan vain varmuuden vuoksi, pitäisikö se merkata kalenteriin?

Esteettinen ruokamyrkytys

Mistä tunnistaa hyvän hotellin? Palveluotteesta, designista, onnellisesta perheestä. Business-vieraasta, joka näyttää reppumatkailijalta, pariskunnasta, joka ei näe toisiaan pidemmälle.

Tai ihan vain pienestä yksityiskohdasta.

Samanlainen sohva kuin aviomiehen poikamieskämpässä aikanaan, 90-luvun kirjavassa alkuhuumassa hankittu, ei ole mielestäni sellainen. Sen anteeksi pyytelevä tervetulotoivotus kerrosaulassa kuitenkin vielä nauratti. Samanlainen käytävä kuin ystävän opiskelija-asuntolassa Itävallassa, 90-luvun kalsealla loppusuoralla, ei enää naurattanut muttei vielä itkettänytkään. Itku tuli vasta yhtä matkaa yön kanssa, kun laskimme haaleanvihreät sälekaihtimet merimaiseman eteen ja yritimme käydä nukkumaan. Vaikka auringonlasku ja meren sinfonia olivat tummuneet näkymättömiin jo tunteja aiemmin, oli tietoisuus niiden läsnäolosta pimeydessäkin auttanut peittämään silmät pahimmalta. Haaleanvihreiden sälekaihtimien sulkeuduttua ei mitään ollut enää tehtävissä.

En pidä itseäni nurisijana, perustyytymättömänä tai kovinkaan kranttuna kestitettävänä. Hotelleja olen nähnyt monia mutten niin monia, ettenkö hyvin vielä muistaisi ne sykähdyttävimmät, joihin olen matkoillani tutustunut. Kuohuviini aamiaisella saa minut edelleen ilahtumaan, tosin niin myös maltilla haudutettu puuro. Siksi onkin hieman noloa kertoa, että sain toissayönä hyvinkin aidontuntuisen ruokamyrkytyksen hotellihuoneemme sisustuksesta. Ahdistuskohtauksen, joka viivästytti muuten niin oikuttomia uniani kohtuuttoman pitkään. Jos huoneemme matalaa mutta leveää ikkunaa ei olisi saanut auki, olisin todennäköisimmin kantanut peittoni ja velton tyynyni parkkipaikalle ja nukkunut evakkoyöni autossa. Raikas ilma lienee pelastanut ihmisiä ja yöunia ennenkin.

Makuja on loputtomiin ja tyylittömyyskin voi olla oma tyylilajinsa. Yksi palvoo kitschiä, toisen silmä lepää tyhjissä seinissä. Tämän sallin hotelleillekin: ei kaikkien tarvitse olla kliinisiä isolla K:lla tai moderneja kursiivi-M:llä – oman jutun löytäminen ja siitä kiinni pitäminen on matkailualalla sekä ihailtavaa että toivottavaa. Mutta jos hotellin minkään alaotsikkotason tavoitteena on tarjota asiakkailleen tilaisuus levätä, miksi ympäristöstä luodaan sellainen, ettei ihminen uskalla silmiään ummistaa? Vaikka suussa vielä viipyilisi á la carte -jälkiruuan samettinen kosketus, pyyhkiytyy se sillä sekunnilla, kun vatsa kääntyy ylösalaisin visuaalisesta ruokamyrkytyksestä. Kun hotellihuoneen parasta ennen -päiväys on haalistunut vuosikymmeniä sitten, voivat seuraukset sille altistumisesta olla yhtä tuskalliset.

Omassa kodissani kyllä sallin repsottavat listat tai niiden puuttumisen kokonaan. Nukun yöni tyynenä, vaikka imurin varsi ei sängyn alle ulottunutkaan ja pölytkin taisivat jäädä pyyhkimättä. Mutta silloin kun syystä tai toisesta painan pääni hotellihuoneen tyynyyn, en halua, että jokainen ääni, näky, haju, tuntemus karjuu minulle, että samalla patjalla ovat nukkuneet tai ties mitä tehneet tuhannet ja taas tuhannet tuntemattomat ihmiset ja eläimet ennen minua. Tiedän sen kyllä muutenkin. En halua suoda ajatustakaan sille, mitä kemiallista yhdistettä ovat tahrat tyynyliinassani, tai viihdyttää perhettäni jännittävällä arvausleikillä siitä, miksi tietyssä kohdassa huonetta haisee erityisen ummehtuneelle. Jos tämän lisäksi seinät kaatuvat päälle, väriavaruus saa näkemään tähtiä eikä silmä lepää suljettunakaan, en usko sanaakaan hotellin hienoista palvelupyramideista ja arvolupauksista.

Enkä ainakaan halua, että kaikki tämä tulee minulle yllätyksenä. Vuonna 1999 Ljubljanassa halusimme Hannan kanssa kaupungin halvimman hotellihuoneen. Hotel Park tarjosi sellaisen ja olimme hyvin tyytyväisiä. Kuin vahvistukseksi aamiaisella meille käytiin jopa kauppaamassa huumeita, joten uskon edelleen, että saimme varmasti sen, mitä tilasimme. (Tyydyimme kuitenkin perinteiseen aamiaiseen.) Sittemmin Hotel Park on uudistunut ja ilmeisen onnistuneesti muuttanut tyyliään – kun katson kuvia hotellista, pyydän vilpittömästi anteeksi, että edes mainitsin sen tässä ruokottomassa yhteydessä.

Tällä kertaa en ollut valmistautunut. Luulin kohtaavani suomalaisen perushotellin, odotukseni eivät todellakaan olleet korkealla – mutta voi pojat, miten ne alitettiin! Lomasemme ei siitä mennyt pilalle, päin vastoin: merellinen ympäristö tuntui esteettisen kidutuksen jälkeen monin verroin autuaammalta, puhumattakaan, miten mukava oli palata kotiin.

Siitä puheen ollen: hotellimme lisäarvopalveluihin kuului late check-out: ”Ei ole sitten sunnuntaina mitään kiirettä lähteä.” Eipä kai, kun ei kenelläkään ollut kiirettä saapuakaan. Respassa huikattiin heiheit mutta ei toivotettu tervetulleiksi uudelleen eikä kysytty, kuinka viihdyimme. Arvelen, että olivat kuulleet vastauksen jo riittävän monta kertaa.