Mestaruuden vuodet

Sailing proud

Joskus näyttää siltä, että elämän merkityksellisimmät käännekohdat iskevät tasaisin väliajoin. Omalla kohdallani uskoin suurimpien ravistusten noudattavan viiden vuoden syklejä, kun aikuiselämäni vaikuttavimmat risteyskohdat olivat osuneet vuosiin 1995, 2000 ja 2005. Valitettavasti taika tuntuu hajoavan tietoisuuden voimasta sillä havaittuani tämän kiehtovan kuvion vuonna 2005 tuntui putki saman tien jääräpäisesti katkeavan. Odoteltuani jännityksellä, mitä mullistavia uusia suuntia seuraavalla megavuodella 2010 onkaan varattuna elämäni varalle, jouduin lopulta toteamaan, ettei rehellisesti tulkittuna varsinaisesti sitten kuitenkaan yhtään mitään. Lähipiirissäni kyllä jyski ja rytisi, mikä heitti painavan varjon minunkin ylleni, mutta tapahtumat eivät silti oikein sopineet siihen henkilökohtaisten onnistumisten, suoritusten ja ratkaisujen mahtisarjaan, jota olin edellisten viisivuotiskausien päätteeksi tottunut sulattelemaan.

Vuotta 1995 muistelen ilolla ja haikeudella. Ystävyyden, itsenäistymisen ja uuden elämän vuosi alkoi lukion loppusuoralla, upean yhteen hitsautuneen kaveripiirin keskellä. Siinä juhlittiin potkiaisia ja penkkareita, haettiin termarikahvista ratkaisuja pitkän matematiikan yo-kysymyksiin, laulettiin soraäänin mutta tunteella ”Den glider in”, painettiin ylioppilaslakit päähän vuoden lämpimimpänä päivänä, juhlittiin vielä kerran lapsuudesta saakka rinnalla kasvaneiden ystävien kanssa ja lähdettiin rohkeasti eri suuntiin oman elämän suuntia etsimään. Kesällä muutin pikkukylästä isoon kaupunkiin, pieneen yksinkertaiseen yksiöön – silti kaikin puolin kotiin. Iltamyöhällä alaovesta sisään astuessani nautin turvallisuuden tunteesta, jonka kerrostalossa nukkuvat naapurini loivat: oli siistiä opetella itsenäisyyttä ilman yksinäisyyttä. Kesätyö huvipuistossa ei tainnut tuntua työltä ollenkaan, ja työmatkatkin taittuivat pyörän selässä järvenrantaa nuollen. Yliopistosta oli lähetetty paksu kirjekuori, joten syksyllä pyörämatkan suunta vaihtui mutta uuden oppiminen jatkui. Uusien ystävien merkityksen näen paremmin vasta tänä päivänä: kaksi läheisintä tuolloin ovat myös läheisimmät tänään.

Vuonna 2000 niin opiskelut, työkokemus kuin ystävyyssuhteetkin olivat ottaneet jo itseriittoiset harppaukset eteenpäin. Kevät vieri jälleen kesää kohti myötätuulen hellästi kannustamana: ensimmäinen kokopäiväinen työpaikka, gradu erinomaisin arvosanoin, ekonomin tutkintotodistus, taloussaksan tutkinto – tuntui, että kaikki mitä teen, tuottaa mehevää hedelmää. Ja vuosi 2005 sitten: huikea helmikuu Kuunari Helenalla purjehdusopissa, vaativa näytön paikka unelmatyössäni, vauhdikas kesä täynnä elämää ja aktiviteetteja, ja keskellä syksyn väriloistoa huomaan yhtäkkiä saapuneeni kaiken etsimisen jälkeen kotiin, tavanneeni ihmisen, jonka olisin voinut olettaa kulkeneen kanssani koko ajan.

Aikamoisia vuosia, hämmästelen itsekin, eivätkä kai pelkkää sattumaa kuitenkaan. Olenko siis vanhemmiten vain hidastunut muutoskyvyssäni, kun viimeisin viisivuotiskauteni tuntuu venyneen kuusivuotiseksi, vuosi 2011 jatkavan ketjua paremmin kuin looginen 2010? Kuluvalle vuodelle on jo kirjattu irtisanoutuminen pitkäaikaisesta työsuhteesta sekä uuden yrityksen perustaminen. Loppuvuodellakin taitaa olla tuliaisia matkassaan, paljon suurempia kuin viimevuotiset tapahtumat – mitä silloin ylipäänsä tapahtuikaan, ei kai suuria ainakaan? Entä sitten kevätfiiliksen räjäyttänyt Leijonien MM-kulta huippuvuoteni 1995 malliin? Heillä on siis menestysvuosia vieläkin harvemmassa. Vai ovatko nämä huimien suoritusten vuodet sittenkin toissijaisia verrattuna niitä edeltäviin työvuosiin, jolloin valmistamme itseämme muutokseen, irtiottoon, onnistumiseen? Löytyisikö niistä kausista selvempiä lainalaisuuksia, toistuvia trendejä, hätkähdyttäviä graafeja ja tilastollisia totuuksia? Jospa merkittävimmät vuotemme ovatkin niitä, joista emme jälkikäteen oikein muistakaan mitään, joihin emme kohdista suuria saavutuksia tai rohkeita siirtoja ja jotka herkästi jätämme henkisinä välivuosina perhealbumin ulkopuolelle? Mikä loppujen lopuksi on merkittävämpää: palkintokorokkeella iloitseminen vai voittojuoksun juokseminen, itsensä etsiminen vai itsensä löytäminen, kylvö vai korjuu?

Ehkä luovun kotikutoisesta yritelmästäni yhdistää tilastotiede omaan elettyyn elämääni, etenkin kun inhimillisen rajoittuneella kyvylläni en välttämättä edes osaa lukea tapahtumaketjujen taustoja ja todellisia käännekohtia, ratkaisuihin rohkaisseita huomaamattomia hetkiä. Korjattiin sato sitten viiden, kuuden tai 12,4 vuoden välein, on matka tässä tapauksessa varmasti merkityksellisempi kuin määränpää. Ja juuri sen takia, että matkan vaiheet voivat jäädä harsopilven peittoon, on tärkeää, että silloin kun määränpää on saavutettu, juhlitaan kunnolla: iloitaan niin, että näkyy ja tuntuu!