Kuka käskee?

Vuoden ensimmäisen kirjoituksen soisi käsittelevän valoisia aiheita, täynnä uskoa uuteen, voitokkaaseen aikakauteen. Koska on kuitenkin jo helmikuu ja suurin osa meistä on havahtunut siihen realismiin, ettei kovin moni asia uuden vuosiluvun opettelun myötä muuttunutkaan, lienee tarpeetonta yrittää enää tuputtaa yltiöpositiivista ajattelua. Eikä se ihan aidolta tuntuisikaan, kun ottaa huomioon, että olen saanut tällä viikolla elämäni ensimmäisen (tietääkseni) vihamiehen. Siinä on väistämättä jotakin haikeaa ja harmillista, vaikkakin samalla myös hitsin hienoa: jos CSI:n jengi jonakin päivänä ottaa tehtäväkseen haastatella blogini lukijoita ja kysyy kuuluisan kysymyksensä: ”Do you know if she had any enemies?”, voitte kertoa heille, että ”Yes, she had one.”

Minut paremmin tuntevat näkevät asiassa ehkä jotakin koomista – toisaalta kaikkein parhaiten tuntevat välttämättä eivät. Tapanani ei tokikaan ole jäädä takariviin harmittelemaan epäkohtia vaan nostella kissoja pöydälle, sitä mukaa kuin niitä jalkoihini juoksee. Loukkaavia ilmaisuja sen sijaan pyrin välttämään ja keskityn tuohtuneenakin asioihin enkä ihmisiin. (Kotijoukot hiljaa siellä!) Tällä kertaa kompastuin kuitenkin siihen, että olin itse ihmisenä itse asiaa merkityksellisempi: viestin sisällöllä ja neutraaleiksi hahmotelluilla sanavalinnoilla ei pelastettu mitään, koska viestijä olin minä, räiskyvän punainen vaate viestin vastaanottajan silmissä. Asian perillemeno oli tuhoon tuomittu  jo ennen ensimmäistä lausetta, ja jokainen lause sen jälkeen vain voimisti vastarintaa. Jännittävää oli huomata, miten täydellisesti viesti matkan varrella muuttui, kun sen lähettäjä ja vastaanottaja olivat aivan eri aallonpituuksilla. Piti itsekin tarkistaa, olinko oikeasti sanonut sellaista, mistä minua syytettiin – ja enhän minä todellakaan ollut. Ehkä CSI voi sitten samalla keikalla tutkia, olivatko minun lähettämäni ja vastaanottajan saama viesti samanlaiset, vai tekikö joku virusperäinen solvausgeneraattori tepposet ja meni lisäilemään omiaan.

Viestinnän oppitunniksi omituinen kokemukseni kelpaa kuitenkin hyvin. Viestin sisällön, välineen, muodon ja ajoituksen ohella merkityksellistä on myös, kuka viestii. Monessa organisaatiossa selustaa on varmisteltu ainakin siinä määrin, että medialle saavat antaa lausuntoja vain tietyt henkilöt. Organisaatioiden sisälläkin kannattaisi pohtia, kuka laitetaan postinkantajaksi tai puuhamieheksi millekin asialle: diplomaatti, rauhansovittelija, jyrä vai uhrilammas – lopputuloksen kannalta sillä voi olla ratkaiseva merkitys. Viestintään suhtautuminen on yhä kaukana kaikista valtakunnallisista tasa-arvotavoitteista: C-tyypin ihmisiä ei kuunnella, B-tyyppiä kuunnellaan mutta ei toimita, A-tyypin ihmisten – riittävän kivojen, kauniiden tai korkeavaltaisten – viestit tavataan huolella ja pistetään heti tuulemaan. Entisessä työpaikassani riitti usein se, että sähköpostiviestin vastaanottajissa näkyi A-tyypin korkeimman edustajan nimi – jo sillä sai muut valppaiksi. Niin ainutlaatuisia kuin kaikki olemmekin, A-luokan viestijöitä valitettavasti vain tietyissä tilanteissa ja tietyn aikaa. Samasta syystä puolisonkin puhe alkaa ajan mittaan sulautua jääkaapin hurinaan, kodin äänimaailmaan kuuluvaksi taustahuminaksi. Turha siis paisutella äläkkää, kun kommunikoinnin ylivoimaisena esteenä on se, ettei toinen oikeasti kuullut mitään.

Uskon yhä asioiden selvittämisen voimaan ja siihen, että pitkään hautomalla haavat tulehtuvat. Kuitenkin jäin talvilomallani hymyjen maassa miettimään, millaiseksi arkeni muotoutuisi thaimaalaisin käytöstavoin maustettuna. Itsehillinnän virittäminen äärimmilleen ei varmaankaan toisi pahoja sivuoireita mutta jos kriittisen hetken tullen aina vain poistuisin hymyillen paikalta, saattaisi vihamiesten rivi pidetä tai ainakin ystävien lyhentyä. Egyptiin sen sijaan en viestinnän opintomatkojani suuntaa jatkossakaan – päätös sai taas tällä viikolla jalkapallon muotoisen sinettinsä. Ja jos joskus vielä joudun viettämään yöni Abu Dhabin lentokentällä, en tee niin kuin vuosia sitten, kun marssin meluavien vartijoiden luo ja pyysin heitä ystävällisesti olemaan hiljempaa, jotta käytävälle komennetut pikkulapset saisivat nukuttua. Ilmeistä päätellen en kuulunut silloinkaan A-ryhmään.

Puhutaan siis suut puhtaaksi mutta vastuumme kantaen.

Valovoimaista Lohikäärmeen vuotta kaikille!

Kiitos kun pyysit mutta en halua viettää iltaani sinun kanssasi. (ei se ollutkaan niin vaikeaa)

Nobody showed up

”Jos minä olisin puhelinmyyjä, soittaisin aina sulle, kun olet niille niin ystävällinen ja kuuntelet loppuun asti.”

Tämän olen kuullut mieheltäni kerran jos toisenkin, kun olen viimeinkin saanut ei-toivotun puhelun päättymään ja harmitellut hukkaan mennyttä aikaa. Ei, en ole todennäköisimmin tilannut mitään mutta kuunnellut kärsivällisesti ja vastannut ystävällisesti, kun vakuutusmyyjä on vouhottanut voittamattomasta tarjouksestaan ja sen kahdeksasta oleellisimmasta ominaisuudesta. Mieheni naljailuille olisin epäilemättä vain hymähdellyt niin kauan kuin kykenen vastaamaan kännykkääni (tai mikä vempele vuosien päässä odottaakaan) mutta erään edesmenneen jesuiittamunkin sanoja kuuntelin huolellisemmin ja havahduin harhauttavasta ruususen unestani. Itseni ja puhelinmyyjien onneksi.

Anthony de Mellon luennoista rakennettu Havahtuminen on kirja, joka jokaisen tulisi lukea. Mutta vain siinä elämänkaaren kurvissa, jossa on riittävän avoin kuuntelemaan, oivaltamaan ja kenties muuttumaan. de Mellon ajatuksista saisin polttoainetta parin vuoden blogeihin – ja kenties niihin joskus vielä palaankin – mutta viestinnällisen intohimoni orjuuttamana aloitan hänen ravistelevista havainnoistaan liittyen ihmisten itsekkyyteen kommunikoinnissaan.

”On ihanaa sanoa ihmisille ei, se on osa heräämistä.” 

de Mellon mukaan pahimmanlaatuista itsekkyyttä on tehdä hyviä tekoja välttääkseen pahaa oloa: vastata ”kyllä”, kun sisin huutaa ”ei”, taipua rakastaviin uhrauksiin ja nurista sen jälkeen uhrautumistaan. Itsellemme ja ääneenkin perustelemme jaloa toimintaamme sillä, ettemme vain halunneet loukata ketään. ”Älkää yrittäkö!”, jesuiittaveli puuskahtaa ja jatkaa: ”En usko ketään, joka sanoo, ettei halua loukata ihmisiä. Ihmisten loukkaaminen on meistä hauskaa, aivan erityisesti joidenkin tiettyjen ihmisten.” Muiden loukatessa jotakuta olemme vahingoniloisia mutta emme halua itse olla loukkaajia, koska silloin meihin sattuu. Jos minä loukkaan muita, annan itsestäni huonon kuvan. Silloin muut eivät pidä minusta vaan puhuvat minusta pahaa – enkä minä pidä siitä.

Tästä on kyse silloinkin, kun annan puhelinmyyjän rauhassa kertoa asiansa viimeiseen kysymysmerkkiin saakka, vaikka tiedän jo ensi henkäyksellä, että puhelu jää viimeiseksi kohtaamisekseni kaupattavan tuotteen kanssa. Tai silloin, kun hampaita kiristellen ja teatraalisesti huokaillen lähdemme tapaamiseen ihmisen kanssa, jonka seuraa pidämme yksinoloa uuvuttavampana. ”Yhtään ei huvittaisi mutta kai minun on mentävä.” Kuinka usein olemmekaan tehneet tällaisia uhrauksia jonkun toisen hyväksi! Vai sittenkin vain itsemme? de Mello yrittää kirjan nimen mukaisesti saada kuulijansa hereille, havahtumaan. Hereillä oleva ihminen on rehellinen itselleen ja toisille – ja yllättäen myös helppoa ja mukavaa seuraa, vaikkei teekään asioita sen takia, että joku muu niin haluaisi. Häntä saatetaan pitää aavistuksen verran outona, ehkä jopa iloisena hölmönä, mutta oikeasti – eikö sellainen ihminen näytä hitusen onnellisemmalta kuin muut? Hän kertoo suoraan, että ei lähde tapaamiseen, koska on mieluummin yksin tai jonkun toisen seurassa. Ja jos kysyjä sitä hämmästelee, hereillä oleva ihminen rohkenee paljastaa syyn. Tällöin toinen saa mahdollisuuden tarttua ongelmaan, kenties niin, että seuraavalla kerralla yhteinen illanvietto onkin molemmille mieluinen.

Kuinka ollakaan, Jim Carreyn herkullinen Liar, liar sai aikanaan huikeat kehuryöpyt niin kriitikoilta kuin tavallisilta katsojiltakin – ja hymyn huulille vielä vuosikymmenten jälkeenkin. Mielikuva päivästä, jolloin sanoisimme suoraan kaiken, mitä ajattelemme, on hurmaavan houkutteleva, vapauttava ja vain pientä vahvistusta vaille toteuttamisen arvoinen. de Mello tuskin ajoi takaa aivan yhtä provosoivaa avautumista mutta pohjimmainen ajatus on sama: emme halua antaa itsestämme huonoa kuvaa rehellisyyden alttarilla peläten, että meistä lakataan pitämästä.

Oman havahtumiseni suhteen uskoisin olevani oikealla tiellä mutta tuskin vielä kovin pitkällä ensimmäisestä risteyksestä. Läheisteni mieliksi aion tehdä jatkossakin pieniä myönnytyksiä ja keskittyä sen sijaan marttyyrinurinan karistamiseen. Vieraampien ihmisten kanssa opettelu onkin aloittelijalle helpompaa. Siispä tiedoksi puhelinmyyjille: seuraavan kerran, kun vastaan soittoosi ja kysyt, olisiko minulla hetki aikaa, vastaan: ”Luullakseni on, mutta jos sinun asiasi ei kiinnosta, en aio tuhlata loppuelämästäni ainuttakaan minuuttia sitä kuunnellen.”

No offence.