Kuka käskee?

Vuoden ensimmäisen kirjoituksen soisi käsittelevän valoisia aiheita, täynnä uskoa uuteen, voitokkaaseen aikakauteen. Koska on kuitenkin jo helmikuu ja suurin osa meistä on havahtunut siihen realismiin, ettei kovin moni asia uuden vuosiluvun opettelun myötä muuttunutkaan, lienee tarpeetonta yrittää enää tuputtaa yltiöpositiivista ajattelua. Eikä se ihan aidolta tuntuisikaan, kun ottaa huomioon, että olen saanut tällä viikolla elämäni ensimmäisen (tietääkseni) vihamiehen. Siinä on väistämättä jotakin haikeaa ja harmillista, vaikkakin samalla myös hitsin hienoa: jos CSI:n jengi jonakin päivänä ottaa tehtäväkseen haastatella blogini lukijoita ja kysyy kuuluisan kysymyksensä: ”Do you know if she had any enemies?”, voitte kertoa heille, että ”Yes, she had one.”

Minut paremmin tuntevat näkevät asiassa ehkä jotakin koomista – toisaalta kaikkein parhaiten tuntevat välttämättä eivät. Tapanani ei tokikaan ole jäädä takariviin harmittelemaan epäkohtia vaan nostella kissoja pöydälle, sitä mukaa kuin niitä jalkoihini juoksee. Loukkaavia ilmaisuja sen sijaan pyrin välttämään ja keskityn tuohtuneenakin asioihin enkä ihmisiin. (Kotijoukot hiljaa siellä!) Tällä kertaa kompastuin kuitenkin siihen, että olin itse ihmisenä itse asiaa merkityksellisempi: viestin sisällöllä ja neutraaleiksi hahmotelluilla sanavalinnoilla ei pelastettu mitään, koska viestijä olin minä, räiskyvän punainen vaate viestin vastaanottajan silmissä. Asian perillemeno oli tuhoon tuomittu  jo ennen ensimmäistä lausetta, ja jokainen lause sen jälkeen vain voimisti vastarintaa. Jännittävää oli huomata, miten täydellisesti viesti matkan varrella muuttui, kun sen lähettäjä ja vastaanottaja olivat aivan eri aallonpituuksilla. Piti itsekin tarkistaa, olinko oikeasti sanonut sellaista, mistä minua syytettiin – ja enhän minä todellakaan ollut. Ehkä CSI voi sitten samalla keikalla tutkia, olivatko minun lähettämäni ja vastaanottajan saama viesti samanlaiset, vai tekikö joku virusperäinen solvausgeneraattori tepposet ja meni lisäilemään omiaan.

Viestinnän oppitunniksi omituinen kokemukseni kelpaa kuitenkin hyvin. Viestin sisällön, välineen, muodon ja ajoituksen ohella merkityksellistä on myös, kuka viestii. Monessa organisaatiossa selustaa on varmisteltu ainakin siinä määrin, että medialle saavat antaa lausuntoja vain tietyt henkilöt. Organisaatioiden sisälläkin kannattaisi pohtia, kuka laitetaan postinkantajaksi tai puuhamieheksi millekin asialle: diplomaatti, rauhansovittelija, jyrä vai uhrilammas – lopputuloksen kannalta sillä voi olla ratkaiseva merkitys. Viestintään suhtautuminen on yhä kaukana kaikista valtakunnallisista tasa-arvotavoitteista: C-tyypin ihmisiä ei kuunnella, B-tyyppiä kuunnellaan mutta ei toimita, A-tyypin ihmisten – riittävän kivojen, kauniiden tai korkeavaltaisten – viestit tavataan huolella ja pistetään heti tuulemaan. Entisessä työpaikassani riitti usein se, että sähköpostiviestin vastaanottajissa näkyi A-tyypin korkeimman edustajan nimi – jo sillä sai muut valppaiksi. Niin ainutlaatuisia kuin kaikki olemmekin, A-luokan viestijöitä valitettavasti vain tietyissä tilanteissa ja tietyn aikaa. Samasta syystä puolisonkin puhe alkaa ajan mittaan sulautua jääkaapin hurinaan, kodin äänimaailmaan kuuluvaksi taustahuminaksi. Turha siis paisutella äläkkää, kun kommunikoinnin ylivoimaisena esteenä on se, ettei toinen oikeasti kuullut mitään.

Uskon yhä asioiden selvittämisen voimaan ja siihen, että pitkään hautomalla haavat tulehtuvat. Kuitenkin jäin talvilomallani hymyjen maassa miettimään, millaiseksi arkeni muotoutuisi thaimaalaisin käytöstavoin maustettuna. Itsehillinnän virittäminen äärimmilleen ei varmaankaan toisi pahoja sivuoireita mutta jos kriittisen hetken tullen aina vain poistuisin hymyillen paikalta, saattaisi vihamiesten rivi pidetä tai ainakin ystävien lyhentyä. Egyptiin sen sijaan en viestinnän opintomatkojani suuntaa jatkossakaan – päätös sai taas tällä viikolla jalkapallon muotoisen sinettinsä. Ja jos joskus vielä joudun viettämään yöni Abu Dhabin lentokentällä, en tee niin kuin vuosia sitten, kun marssin meluavien vartijoiden luo ja pyysin heitä ystävällisesti olemaan hiljempaa, jotta käytävälle komennetut pikkulapset saisivat nukuttua. Ilmeistä päätellen en kuulunut silloinkaan A-ryhmään.

Puhutaan siis suut puhtaaksi mutta vastuumme kantaen.

Valovoimaista Lohikäärmeen vuotta kaikille!

Mainokset