Valoa varpaille!

Daa daa daa

Milloin viimeksi teit ostopäätöksen puhdasverisin järkiperustein? Huolellisen tarvekartoituksen pohjalta, ynnäämällä plussat ja miinukset? Arkisten tuotteiden kohdalla ehkä useinkin – toki sekin on teoreettisesti kyseenalaistettu – mutta vähemmän tieteellisesti tarkasteltuna, onko edes mahdollista tehdä järkiostoksia itselle tärkeistä asioista? Jos unohdetaan se, että perustelut voi aina keksiä myös jälkikäteen.

Perheessämme podetaan kroonista autokuumetta. Tänä keväänä oireet voimistuivat, kun vanhalle autollemme ilmoittautui halukas ostaja. Enää pitäisi siis löytää itselle uusi menopeli. Tehtävää hankaloittaa se, että viihdymme paremmin pyörän selässä kuin automatkalla, joten meillä on vain yksi auto – ilmiö, jota on tänä päivänä erikseen seliteltävä. Näin ollen ainokaisen on täytettävä kaikkien meidän toiveemme. Nelivuotiaalla toiveet ovat yksinkertaiset ja niitä on vain kolme: auton on oltava keltainen, siinä on oltava lasikatto ja sähköiset sivuikkunannostimet myös takana. Kuten huomaatte, asia on muhinut jo jonkin aikaa sillä sanavarastooni on kotiutunut termi sivuikkunannostimet. Omat toiveeni ovat tietysti kohtuullisia mutta niitä on vähän enemmän: auton on oltava näppärä mutta tilava, sisälle pitää mahtua kaksi maastopyörää ja lastenistuin. Lasikaton suhteen komppaan tytärtäni: avaran taivaan alla monta vuotta matkanneena en voisi palata umpioon. Lisäksi olisi kiva istua vähän normiohjaamoa korkeammalla ja aistia ripaus rakettitiedettä – ja auto ei saa olla keltainen. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin paljastettava, että ostopäätökseeni tulee vaikuttamaan myös f-tekijä: fiiliskerroin. Joistakin autoista sitä hehkuu häikäistymiseen saakka, toisista ei tipu tuunaamallakaan. Ja etukäteen ei tietenkään voi ennustaa, mitkä ominaisuudet sitä kasvattavat, mitkä eivät. P-kerroin, perstuntuma, toki antaa jotakin osviittaa, joten koeajon jälkeen olemme viisaampia, mutta lopullinen ratkaisu on minun osaltani aina tähtikarttojen, magneettikenttien ja mustatuntuun armoilla.

Sitten pääsemmekin kolmannen perheenjäsenemme mieltymyksiin. Tilojen ja näkyvyyden suhteen seisomme samassa jonossa, keltainen metalliväri saa miehenikin näkemään punaista. Epätavallisen fiksuna mieskuljettajana hän ei myöskään sokeasti hapuile statustaan pullistavia merkkejä vaan suhtautuu vielä tässä kohdin tyynen järkevästi tarjokkaiden laajaan skaalaan. Skodankin mahdollisuudet kaartaa kotipihaamme triplaantuisivat, jos vaimo ei osallistuisi päätöksentekoon. Mutta siinä missä minä poukkoilen kuudennen aistin vietävänä, onnistuu mies saamaan käytöksensä näyttämään viileän järkiperusteiselta. Apunaan hänellä ovat arvon kollegani, markkinointikampanjoiden ja esitetekstien muotoilijat, jotka luovat tarpeita sellaisiinkin paikkoihin, joihin niitä ei kuuna päivänä edes taskun pohjalta putoaisi. Hulvattomimmat esimerkit löytyvät automallien varustelupaketeista. Tunnen itseni rikolliseksi käyttäessäni noin kuivaa nimitystä tuotteista, joiden majesteetillisia ristimänimiä ovat Luxury Plus, So Chic, Exclusive Business line, Titanium jne. Nimistään lähtien ne johdattavat kuluttajan mielikuvamaailman punaiselle matolle vahvistaen uskoa siihen, että maksimoimalla vaikeaselkoisten innovaatioiden määrän on ajaminen ehtymätöntä euforiaa marraskuun märästä pimeydestä, loputtomista ruuhkista ja kiireaamun kovaäänisestä kinailusta huolimatta, ja siitä jos mistä kannattaa maksaa. Haavemaan portilla kuluttajalle kuiskataan jokin painokkaan vakuuttava lause, jolla voi myydä muille sen, minkä oma sydän jo osti.

Mutta mielikuvien ihmemaassa ei järjen käyttö ole sallittua. Tähän törmäsimme mekin, kun aloin ulkopuolisen analyyttisenä tutkia, olisiko mieheni punaiselle matolle saattaneessa biilissä ainesta jatkopeleihin. Paljon tasokkaammat ratkaisut oli taikalause, jolla ehdokasta minulle markkinoitiin. Tarkempi perehtyminen ominaisuuksiin paljasti seuraavia eroja suhteessa muoviseen bulkkimalliin: mäkilähtöapu (kuka mies myöntäisi tarvitsevansa?), ohjauspyörän optimoitu tartuntamukavuus (eripaksuisille sormille omansa?), tunnelmavalaistus (illallinen autossa, jos ei kotona ole takkaa) ja minut kippurassa lattialle kaatanut jalkatilan valaistus. En tiedä, kuinka hyvään muiden varpaat ovat tottuneet mutta omani autoilevat vallan tyytyväisinä, vaikkei kenkänahan läpi kajastaisikaan ikiomaa kohdevaloa. Ehkä sinä päivänä, kun ostan ensimmäiset Christian Louboutinini, voisin ihailla niitä erikoisledein myös automatkoilla, mutta toistaiseksi kelpuutan pimeänkin jalkatilan ja säästän siihen tarvittavan bonuksen esimerkiksi uusiin kenkiin. Enkä halua edes ajatella innovaation kumpuavan uusavuttomien autoilijoiden tai yhä kauemmaksi karkaavaa eläkeikää tavoittelevien seniorikuljettajien tarpeesta nähdä, kumpi polkimista olikaan kaasu, kumpi jarru.

Kuulen jo möreän vastalausevyöryn aseistautuvan puolustaakseen näiden titaanisten luxury-ominaisuuksien nerokkuutta. Aivan suotta. Yhtä hedelmätöntä kuin vähättelevä syyttelyni on myös semijärkiperusteinen puolustus. Rationalismi on ismeistä turhin, jos tunteilla pelataan, eikä ylianalysoinnilla rakenneta muuta kuin pahaa mieltä. Tunteella ostetut tuotteet maksavat itseään takaisin monin verroin, järkivalintaa kiittelemme vain sen heijastaessa hyväksyntää muiden silmistä – omamme joudumme sulkemaan monelta puutteelta. Viisautta on sekoittaa järki ja tunteet: päättää viileän laskelmoiden sydämen asioista, niistä joissa kompromissi ei tule kyseeseen, ja antaa tunteiden johdatella vähemmän tärkeissä ominaisuuksissa, kovertaa kuiluja sinne, missä eroja ei oikeasti ole. Perusteluja maailmasta kyllä löytyy ja päätöksen saa näyttämään juuri niin harkitulta kuin haluaa – sen jälkeen, kun se on tehty.

Entäpä uusi automme? Se hioo vielä järkivoittoista kiteytystään, odottelee otollisia auroja ja toimintaan tönäisevää tunneryöppyä. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä lujemmin pelkään, että se on keltainen.