Alzheimer-generaattori ja viestinnän vaikea oppimäärä

Ihmisiä luonnehdittaessa kuulee usein, kuinka jotakuta on ”helppo lukea”. Sanonnalla on kätevää yksinkertaistaa kohdehenkilö kaavamaisesti reagoivaksi mallikappaleeksi, niputtaa hänet kaikkien tuntemaan stereotypiaan. Toisaalta kuvaus nostaa kertojan itsensä monta askelmaa ylemmäksi, sanojen läpi näkeväksi ihmisanalysoijaksi, naruista veteleväksi ohjaamon kapteeniksi ja mikä tärkeintä, moisen bulkkikäyttäytymisen ulottumattomiin. Pinnallisella tasolla jalat tukevasti seisten toisen ihmisen lukeminen onkin mahdollista – joillekin jopa helppoa – ja keskustelun sujuvan etenemisen kannalta ehdottoman hyödyllistä.

Oppivaisina eläiminä tunnistamme herkästi ilmeistä, eleistä, äänenpainoista, mitä sanomisemme saa toisessa ihmisessä aikaan. Kohdatessamme meille tuntemattoman ihmisen ensimmäistä kertaa alamme vaistomaisesti kerätä hänestä tietoja arkistoomme, kartoitamme keskustelukumppanimme aaltopituutta, herkkyysastetta, huumorintajua – tai sen puutetta – ja osaamme lause lauseelta paremmin ennakoida reaktioita. Lyhyidenkin keskustelujen pohjalta kiteytämme sitten näppärästi ja mielellämme kohtaamamme ihmistyypin kolmannen osapuolen ymmärrettäväksi. Tosikko. Hauska heppu. Rasittava. Yksinkertainen. Maaninen. Helppo lukea.

Vaikeita ovat sen sijaan keskustelut, joissa meille hyvinkin tuttu henkilö ei enää sovi aikojen saatossa hänestä muodostamaamme kuvaan. Henkilötietoarkistoomme on helppo lisätä uusia ominaisuuksia ja vivahteita – tallennustilaa kyllä riittää. Sen sijaan vanhojen tietojen poistaminen meille tärkeistä ihmisistä vie aikaa ja syö tunteita.

Tapasin pääsiäisenä Alzheimerin tautia sairastavan läheisen ihmisen. Vaikka olen tuntenut hänet pitkään, on jokainen kohtaamisemme nykyään ensi tapaaminen. Vastassa on aina uusi, entuudestaan tuntematon ihminen. Tiedän sen kyllä, mutta silti huomaan etsiväni jatkuvasti merkkejä vanhasta tutusta ja koen lapsenomaista riemua, kun saan pienenkin todisterippeen menneisyyden läsnäolosta. Muisti kadotkoon mutta huumori on tallella! Etenkin huumorintajun heijasteet kohtaan suurella ilolla; ikään kuin ne osoittaisivat, että läheiselläni on hyvä olla tai että hän peräti ymmärtää tilanteensa ja repii siitäkin hauskuutta. Ironista, kun ottaa huomioon, että tavallisesti Alzheimer-potilaalla onkin verrattain hyvä olla – läheisillään ei. Ja omaa tilannettaan hän tuskin ymmärtää, ainakaan siten ja niillä termeillä kuin muut.

Sana Alzheimer-potilas sulloo yksilön stereotypiaan helposti luettavan ja tosikon tavoin. Itse haluan ajatella, että kohtaan yhä tutun läheiseni mutta kaikki yhteinen tekemisemme kulkee Alzheimer-generaattorin läpi. Se määrittelee sattumanvaraisesti, kuinka viestit lähtevät vai lähtevätkö lainkaan, pääsevätkö perille ja jos niin koska, millaisina ne saapuvat, miten ne tulkitaan, miten niihin reagoidaan. Määrätietoisen keskustelun sijaan vetelen naruista ja painan nappeja, pyöritän onnenpyörää sydän pampattaen. Rosvosektoreita pyörässä on totuttua enemmän ja monesti naru jää vetävän käteen, nappi jumiutuu pohjaan. Mutta aina joskus osuu kohdalleni pääpalkinto: ymmärryksen häivähdys, hymy tai helpottunut katse. Keskustelun aikana rakennan vanhan arkistoni rinnalle uutta, johon kirjaan toimiviksi osoittautuneita konsteja, jään sulattaneita sanoja, asioita, jotka vaikuttivat, herättivät, herkistivät. Vanhat pelimerkkini, valttikorttini ja taikasanani jätän suosiolla kotiin, näissä keskusteluissa ei retoriikalla häikäistä. Uudella puolella koossa on jo kolme ällää: lapset, laulut ja läheisyys. Niillä on toistaiseksi saatu eniten hyvää aikaan, osoituksia siitä, että ohikiitävän tuokion verran voimme yhä kohdata generaattorin ulottumattomissa.

Mainokset