Esteettinen ruokamyrkytys

Mistä tunnistaa hyvän hotellin? Palveluotteesta, designista, onnellisesta perheestä. Business-vieraasta, joka näyttää reppumatkailijalta, pariskunnasta, joka ei näe toisiaan pidemmälle.

Tai ihan vain pienestä yksityiskohdasta.

Samanlainen sohva kuin aviomiehen poikamieskämpässä aikanaan, 90-luvun kirjavassa alkuhuumassa hankittu, ei ole mielestäni sellainen. Sen anteeksi pyytelevä tervetulotoivotus kerrosaulassa kuitenkin vielä nauratti. Samanlainen käytävä kuin ystävän opiskelija-asuntolassa Itävallassa, 90-luvun kalsealla loppusuoralla, ei enää naurattanut muttei vielä itkettänytkään. Itku tuli vasta yhtä matkaa yön kanssa, kun laskimme haaleanvihreät sälekaihtimet merimaiseman eteen ja yritimme käydä nukkumaan. Vaikka auringonlasku ja meren sinfonia olivat tummuneet näkymättömiin jo tunteja aiemmin, oli tietoisuus niiden läsnäolosta pimeydessäkin auttanut peittämään silmät pahimmalta. Haaleanvihreiden sälekaihtimien sulkeuduttua ei mitään ollut enää tehtävissä.

En pidä itseäni nurisijana, perustyytymättömänä tai kovinkaan kranttuna kestitettävänä. Hotelleja olen nähnyt monia mutten niin monia, ettenkö hyvin vielä muistaisi ne sykähdyttävimmät, joihin olen matkoillani tutustunut. Kuohuviini aamiaisella saa minut edelleen ilahtumaan, tosin niin myös maltilla haudutettu puuro. Siksi onkin hieman noloa kertoa, että sain toissayönä hyvinkin aidontuntuisen ruokamyrkytyksen hotellihuoneemme sisustuksesta. Ahdistuskohtauksen, joka viivästytti muuten niin oikuttomia uniani kohtuuttoman pitkään. Jos huoneemme matalaa mutta leveää ikkunaa ei olisi saanut auki, olisin todennäköisimmin kantanut peittoni ja velton tyynyni parkkipaikalle ja nukkunut evakkoyöni autossa. Raikas ilma lienee pelastanut ihmisiä ja yöunia ennenkin.

Makuja on loputtomiin ja tyylittömyyskin voi olla oma tyylilajinsa. Yksi palvoo kitschiä, toisen silmä lepää tyhjissä seinissä. Tämän sallin hotelleillekin: ei kaikkien tarvitse olla kliinisiä isolla K:lla tai moderneja kursiivi-M:llä – oman jutun löytäminen ja siitä kiinni pitäminen on matkailualalla sekä ihailtavaa että toivottavaa. Mutta jos hotellin minkään alaotsikkotason tavoitteena on tarjota asiakkailleen tilaisuus levätä, miksi ympäristöstä luodaan sellainen, ettei ihminen uskalla silmiään ummistaa? Vaikka suussa vielä viipyilisi á la carte -jälkiruuan samettinen kosketus, pyyhkiytyy se sillä sekunnilla, kun vatsa kääntyy ylösalaisin visuaalisesta ruokamyrkytyksestä. Kun hotellihuoneen parasta ennen -päiväys on haalistunut vuosikymmeniä sitten, voivat seuraukset sille altistumisesta olla yhtä tuskalliset.

Omassa kodissani kyllä sallin repsottavat listat tai niiden puuttumisen kokonaan. Nukun yöni tyynenä, vaikka imurin varsi ei sängyn alle ulottunutkaan ja pölytkin taisivat jäädä pyyhkimättä. Mutta silloin kun syystä tai toisesta painan pääni hotellihuoneen tyynyyn, en halua, että jokainen ääni, näky, haju, tuntemus karjuu minulle, että samalla patjalla ovat nukkuneet tai ties mitä tehneet tuhannet ja taas tuhannet tuntemattomat ihmiset ja eläimet ennen minua. Tiedän sen kyllä muutenkin. En halua suoda ajatustakaan sille, mitä kemiallista yhdistettä ovat tahrat tyynyliinassani, tai viihdyttää perhettäni jännittävällä arvausleikillä siitä, miksi tietyssä kohdassa huonetta haisee erityisen ummehtuneelle. Jos tämän lisäksi seinät kaatuvat päälle, väriavaruus saa näkemään tähtiä eikä silmä lepää suljettunakaan, en usko sanaakaan hotellin hienoista palvelupyramideista ja arvolupauksista.

Enkä ainakaan halua, että kaikki tämä tulee minulle yllätyksenä. Vuonna 1999 Ljubljanassa halusimme Hannan kanssa kaupungin halvimman hotellihuoneen. Hotel Park tarjosi sellaisen ja olimme hyvin tyytyväisiä. Kuin vahvistukseksi aamiaisella meille käytiin jopa kauppaamassa huumeita, joten uskon edelleen, että saimme varmasti sen, mitä tilasimme. (Tyydyimme kuitenkin perinteiseen aamiaiseen.) Sittemmin Hotel Park on uudistunut ja ilmeisen onnistuneesti muuttanut tyyliään – kun katson kuvia hotellista, pyydän vilpittömästi anteeksi, että edes mainitsin sen tässä ruokottomassa yhteydessä.

Tällä kertaa en ollut valmistautunut. Luulin kohtaavani suomalaisen perushotellin, odotukseni eivät todellakaan olleet korkealla – mutta voi pojat, miten ne alitettiin! Lomasemme ei siitä mennyt pilalle, päin vastoin: merellinen ympäristö tuntui esteettisen kidutuksen jälkeen monin verroin autuaammalta, puhumattakaan, miten mukava oli palata kotiin.

Siitä puheen ollen: hotellimme lisäarvopalveluihin kuului late check-out: ”Ei ole sitten sunnuntaina mitään kiirettä lähteä.” Eipä kai, kun ei kenelläkään ollut kiirettä saapuakaan. Respassa huikattiin heiheit mutta ei toivotettu tervetulleiksi uudelleen eikä kysytty, kuinka viihdyimme. Arvelen, että olivat kuulleet vastauksen jo riittävän monta kertaa.

Mainokset

Kapulakieli, rakkaani.

Those magic words

Eläköön elokuu ja loppuneet lomat. Tervetuloa tehokkaat työtunnit, sovitut tapaamiset, huolella laaditut lausunnot. Tunnen itseni fiksummaksi ja ryhdikkäämmäksi kuin kertaakaan viimeisten kuuden viikon aikana, jolloin en muista edes käyttäneeni niin kuvaannollisia sanoja kuin fiksu tai ryhdikäs. Kesälomailijan sanakirja ei paljon rantakassissa paina eikä synonyymeista pullistele: parilla positiivisella ja yhdellä negatiivisella adjektiivilla pärjää hienosti elokuuhun asti. Oikeastaan sanavarasto alkaa salakavalasti supistua jo ennen lomaa, ensimmäisten kesän merkkien kurkistettua ikipilven takaa. Silloin verryttelemme säänkestävää kesäkieltämme päivitellen bussipysäkillä ja päiväkodin portilla, kuinka nyt se kesä sitten vihdoinkin tulee ja kysymme kiinnostuksen tasosta huolimatta kaikilta vastaantulijoilta: ”Koskas sinä meinaat lomailla?” Toki siitäkin kertyy monta sanaa enemmän kuin talven aikana tuntemattomille virkkomistamme lauseista, jotka rajoittuvat päiväkodin portilla nopeasti syljettyyn sähähdykseen siitä, eivätkö nämä pakkaset ollenkaan lopu. Bussilla kun ei kukaan noina kahtena poikkeuksellisen kylmänä päivänä liiku ja jos jollakulla olisikin lomaa tiedossa, emme halua siitä kuulla.

Me koko ikämme Suomessa asuneet olemme oppineet näkemään jotakin hyvää kaikissa neljässä vuodenajassamme tai ainakin keksimään päteviä perusteluja sille, miksi suosikkikauden loppuminen ei sittenkään ole niin kolkko juttu. Kuten että alkusyksy on kivaa, kun on rapujuhlia, ja marraskuussa voi käpertyä viltin alle juomaan punaviiniä, ja joulu on tosi jees, jos vain joulutorilta tänä vuonna saisi punssia – ja kevät sitten: ihanaa kun terassit aukeaa! Pisara kerrallaan kesää kohti. Kiva siis, kun se on vielä edessä!

Parasta kesän ja loman loppumisessa on kapulakielen kaivattu paluu. Miten virkistävää onkaan pitkän tauon jälkeen käyttää ja kuulla noita ihanan ammattimaiselta kuulostavia teesejä! Niitä, jotka eivät kesäkaduilla olisi saaneet vastaukseksi edes tuhahdusta tai kysymysmerkkiä vaan täyden hiljaisuuden. En tosin tiedä, missä metropoleissa muut ovat lomailleet, mutta ainakin meidän mökkisaaressamme kimpoaisivat sivistyssanat salamana takaisin omaan suuhun. Ja kyseessä on sentään kansainvälinen kulttuurikaupunki. Olisin toki voinut todentaa väitteeni kehumalla jäätelöjonossa, kuinka kioski onkaan paketoinut älyn ja tunteen autenttiseksi palvelukokonaisuudeksi, harmittelemalla polulla metsän fragmentoitunutta mustikkakantaa tai saattelemalla kalamiehen matkaan toivotellen vieheille korkeaa haluttavuuspotentiaalia. Ensi kesänä sitten.

Kun on ilta illan jälkeen kysellyt ja vastannut kalasaaliista, kommentoinut veden lämpötilaa ja tulkinnut pilvien väriä ja asentoa, alkaa palavasti tehdä mieli segmentoida jotakin. Mitä tahansa, paitsi ei kaloja. Kun päivän tärkein päätös koskee toistuvasti jäätelön makua tai uimisen ja saunomisen järjestystä, haluaa kiireesti luomaan strategioita, kehittämään kilpailuetuja, tarkkailemaan muutosimpulsseja. Puhumattakaan kurkun karhentaneesta kriittisyyden janosta: koko kesän mittaisen kestoliketyksen ja hymiövirran jälkeen en malta odottaa ensimmäistä yltiönegatiivista viestiäni, jossa hämmästelen suuresti puutteellista palveluasennettanne, ontuvaa organisaatiorakennettanne, poikkeuksellisen alkeellisia prosessejanne sekä anteeksiantamattomia laadullisia laiminlyöntejä. Kenellehän kirjoittaisin? Jospa vaikka lomakuvien toimituksessa ilmenee jotakin häikkää.

Vielä koittaa se päivä, jolloin taas haaveilen heinäkuisista kuhakeskusteluista mutta seuraavien viikkojen aikana otan avosylin vastaan orgaaniset kasvuteoriat ja ainutlaatuiset arvolupaukset, kehitän brändejä, visioin, motivoin ja olen sensuaalis-sosiaalisen subjektiivinen. Haastan aivoni löytämään vaihtoehtoisia ilmaisuja ”ihan kivalle” ja ”ihan samalle” ja tunnen olevani taas hereillä.