Oikeiden ihmisten päivät

Kuvaaja: Iida-Tuulia Kastarinen

Isänpäivän kynnyksellä maailmanmatkaaja paljasti Helsingin Sanomissa Suomen olevan mutkikkaan reittinsä ainoa maa, jossa vihataan lapsia. Vähän niukempien matkapäivieni nojalla olen valitettavasti samaa mieltä. Pienen ja kovin kiltin tyttösen vanhempana se on ollut helppoa huomata sillä lapsemme ei ole huutanut ravintolassa kitarisojaan naapuripariskunnan lautaselle, potkunyrkkeillyt lentokoneessa edessä istuvan penkillä tai tukkinut itkupotkuraivareillaan marketin käytävää. Kerran hän kyllä lauloi kassajonossa Prinsessa Ruususta sanoituksella ”Oon pahan äidin pauloissa…” Mokoma ipana. Silti häneen on yritetty osua suojatiellä ja häntä on tönitty, tuupittu, kyynärpäätaklattu ja kumautettu putkikassilla niin, että pehmolelu putosi kädestä – jo silloin, kun pituutta oli kertynyt niukin naukin metri. Jos haluaa löytää Suomessa varman paikan, jossa lapsi on tasa-arvoinen aikuisiin nähden, kannattaa mennä jonottamaan jotakin. Ei taatusti heru erityisoikeuksia.

Kaikki, jotka ovat ennakkovaroituksista, pelottelusta ja syyllistämisestä huolimatta matkustaneet ulkomaille pienten lasten kanssa, tietävät taaperoille lepertelevät tarjoilijat ja tikkaria kiikuttavat kauppiaat, sekä sen, että kerrossiivoojan ammattitaitoon kuuluu unikaverin asettelu sängylle nätisti ja eri tavalla joka aamu. Lapsimyönteinen asenne näkyy ja tuntuu. Italiassa hotellin omistaja tuli henkilökohtaisesti tarjoilemaan 3-vuotiaallemme eivätkä miehet kadulla todellakaan vislanneet minulle vaan pinkille palosammuttimellemme. Thaimaassa lapsemme ei ollut vielä syntynytkään, kun jo saimme kuninkaallista kohtelua raskausmahani vuoksi. Tyttöbaarien ohi kävellessämme luulin neitosten tulevan keikistelemään miehelleni mutta he tulivatkin ihailemaan mahaani ja kertomaan tarinoita omista lapsistaan. Myös Kanarialla, jossa lapsiperheissä ei luulisi olevan enää jäljellä ripaustakaan eksotiikkaa, lapsemme on saanut nauttia erityisasemastaan.

Tampereen keskustassa sen sijaan penkit on kuulemma varattu ”oikeille ihmisille” – ei siis lapsille – ja vaikka koirille löytyy oma kahvilansa, ei lapsia ole huomioitu monessakaan. Yliopistollisen sairaalan ensiapuun kerätään lapsille leluja yksityishenkilön aloitteesta yksityisvaroin ja syöpäsairaiden lasten hoito-olosuhteista voitte mieluusti lukea muualta, siihen aiheeseen en halua tässä ja tänään edes mennä.

Ihan kuin suomalaiset olisivat unohtaneet olleensa itsekin lapsia – se kun on väistämätön vaihe, jotta jonakin päivänä tulee fiksuksi ja hienosti käyttäytyväksi aikuiseksi. Ja unohtaneet samalla, millainen maailmamme olisikaan ilman lapsia: kamala. Tai millaisia me aikuiset itse olisimme, jos meidät olisi varmuuden vuoksi pidetty koko lapsuutemme neljän seinän sisällä, poissa muita häiritsemästä. No, siinä 9-10 ikävuoden vaiheilla olisimme ehkä päässeet pariksi vuodeksi pihalle, minkä jälkeen meidät olisi taas kiikutettu kovaa vauhtia lukkojen taakse ennen kuin alamme syljeskellä kadulla ja nauraa ystäviemme kanssa ääneen.

Kuvaaja: Iida-Tuulia Kastarinen

Mutta siellä missä on epäkohta, on myös markkinarako: lapsimyönteisellä asenteella varmasti erottuu. Kaikki, jotka matkustivat eräänä iltapäivänä bussilla nro 3 keskustasta Lahdesjärven suuntaan, poistuivat hymy huulillaan kuunneltuaan kuljettajan väsymätöntä keskustelua puheliaan alakoululaisen kanssa. Poika pulputti ummet ja lammet kotona odottavasta makaronilaatikosta ja koiraa pelotelleesta luokkakaverista lähtien, kysyi yksityiskohtia jokaisen vastaan tulevan tai ohittamamme bussin reitistä – eikä ollut hiljaa hetkeäkään. Kuljettaja vastasi kaikkiin kysymyksiin niin asiallisesti ja sydämellisesti, että pojan olisi luullut olevan hänen tärkein asiakkaansa – taisi muuten ollakin. Siitä huolimatta, että poika aloitti jokaisen kysymyksensä huudahduksella ”Hei kuski!

Yövyimme kesällä Lappeenrannan Scandicissa tietämättä, että ketju mainosti samaan aikaan lasten olevan kunniavieraitaan. Hyvin oli kampanja tavoittanut palveluhenkilöstönkin sillä vastaanotossa lapsellemme annettiin pieni lahja ja toivotettiin henkilökohtaisesti kivaa lomaa. Aamiaisella tunsin lämpöisen tuulahduksen sydämessäni, kun ravintolaemäntä ohjasi raavaan miehen ystävällisesti pois pannukakkujen luota. ”Ne on tarkoitettu lapsivieraillemme.” Aikamoista riskipeliä aikana, jolloin yhä useampi etsii ja löytää hotelleja, joihin alle 16-vuotiaat eivät ole tervetulleita. Sellaisiin suhtaudun kypsästi ja aikuismaisella otteella: ”Ihan sama.” En kyllä näe mitään välteltävää lapsiystävällisissäkään hotelleissa – niissähän on tehty paljon enemmän sen eteen, että lapset viihtyvät eivätkä tylsyyksissään kitise ja kapinoi aikuisten rauhaa vastaan. Ja kerrottakoon vielä, että mikään ei ilahduta maksavaa äiti- tai isäasiakasta niin paljon kuin se, että heidän lapsensa saa hyvää palvelua – ja se on muuten aika helppo ja halpa tapa lisätä asiakastyytyväisyyttä. Lapsivieraille ojennetut pelikorttipussukat tuskin romuttivat Scandicin tasetta, kun taas aikuisten suora lahjominen, niin että se muistettaisiin, tulee usein hyvinkin kalliiksi.

Päiväkodissa askarrellun isänpäivälahjan poltellessa jo sormissa lapsemme kysyi, koska lastenpäivää vietetään. Äideillä pitää aina olla vastaus valmiina, joten mumisin jotakin lasten oikeuksien päivästä ja viattomien lasten päivästä. ”Ei kun sellainen päivä, jolloin aikuiset palvelee lapsia ja tekee niille kortteja?” viisivuotias tivasi. Niin koskas se nyt onkaan? Lasten päivänhän kuuluisi olla joka päivä mutta ihan vain varmuuden vuoksi, pitäisikö se merkata kalenteriin?

Hyvältä näyttää mutta ei tunnu miltään

Kolmekymmentä muhkeaa taloa, satapäin tyylipisteitä, suuria panostuksia, pieniä oivalluksia, jotakin ennennäkemätöntä – mutta mitähän se olikaan?

Lomareittini vei tänä kesänä sekä asunto- että loma-asuntomessuille, rakentamisen ja sisustamisen live-näyttämöille, katsomaan, kuinka ekotehokkaan megamakeasti Suomessa juuri nyt asutaan. Tai siis pitäisi asua. Vuonna 1938 rakennetun rintamamiestalon asukkaana olen iloinen, että ylipäänsä pääsin messualueelle, eivätkä Kulkusuunta-nuolet vieneet portilta takaisin vasta asvaltoituun megapyöräparkkiin järjestäjien haistettua tyyliraja-arvot ylittävän annoksen mummolaa.

En siis ollut kuuminta kohderyhmää enkä suuria odotuksia visiitille itsekään asettanut. Yleisarvioni olen modernin mummola-asujan tapaan jo jakanut makuuhuonettamme harkitummin tapetoidulla Facebook-seinälläni mutta yksi ajatus messukokemuksestani jäi kytemään ja johti toiseen.

Mieleenpainumatonta matopeliä

Maleksiessani taloja halkovassa matopelijonossa ennalta suunniteltua reittiä sisään, ympäri, ylös ja ei-todellakaan-esteettömästi alas näin varmasti monta hulppeaa hienoutta – mutta mitähän ne olivatkaan? Pari vitsin aiheeksi kelpaavaa kummallisuutta muistan mutta en paljon muuta. Matopelijonossa kirjoittamaton päämäärä tuntui olevan vain katsoa tehokkaasti ympärilleen, painaa mieleen parhaat kikat ja löytää nopeasti ja kompastumatta ulos. Yhdessä talossa askeleeni kuitenkin hidastuivat ja palasin hetkittäin jopa pari askelta taaksepäin germaanista kulkureititystä uhmaten. Enpä tiedä, oliko lukaali sen nerokkaammin suunniteltu kuin muutkaan mutta nerokasta oli ollut lyödä hynttyyt yhteen äänentoistofirman kanssa ja kääntää volume-nappia hellästi luoteeseen. Lisäksi yksi huoneista oli pimennetty havainnollistamaan paremmin kotiteatterin tunnelmaa – niin, tietysti filmi oli juuri nytkin pyörimässä. Liikkuvan kuvan pysäyttävä voima: siihen minäkin orjallisesti jäin.

Ei siis tarvittu kovin monimutkaista rakettitiedettä erottamaan talo tunnelmaltaan läpijuoksukohteista. Mutta vaikka minulla ei enää ole hajuakaan, minkä tyylinen musiikki talossa soi, pystyn yhä palauttamaan mieleeni sen, mitä näin – paremmin kuin niistä kohteista, joiden pelkkä visuaalisuus sai minut haukkomaan henkeäni tai tuhahtelemaan. Mikä merkittävintä, talo tuntui musiikin ja elokuvan myötä asutulta ja siten myös enemmän kodilta kuin muut.

Yhden aistin varassa

Samalla tavalla kuin ääni voi saada hajamielisen silmäilijän näkemään tarkemmin, toimii yhteispeli muillakin aisteilla. Silti valtaosa yrityksistä toimii edelleen vain yhden aistin varassa pohtien päivästä toiseen, miltä heidän tuotteensa, liikkeensä ja mainoksensa näyttävät. Onneksi edes niin, mutta kiinnostuksen tai ostoinnon heräämisessä näköaisti ei vakiintuneista uskomuksistamme huolimatta ole tehokkain. Ja mitä enemmän markkinoijat tarjoavat ärsykkeitä silmäpareillemme, sitä mahdottomampaa on vangita valikoiva katseemme. Monelle on kuitenkin liian pelottava ajatus lohkaista edes marginaalinen siivu markkinointibudjetista muuhun kuin visuaaliseen näyttävyyteen. Uuden, täydellisen logon rakentamiseen halutaan yksimielisesti valjastaa maailman maineikkain graafikko pökerryttävällä tuntipalkalla mutta muihin aisteihin panostamista pidetään hukkaan heitettynä höpöhöpönä. Ilmoille lipsahtava ajatus tunto- tai hajuaistin huomioimisesta palveluympäristössä saa johtoryhmätasollakin vastaansa kaksimielisiä sutkautuksia tai hiljaisuuden ylittävän huteran aasinsillan kohti seuraavaa aihetta.

Hyvältä näyttää – ja tuntuu.

Ei sillä, etteivätkö kansainväliset megabrändit olisi jo vuosikymmeniä sitten heränneet moniaistillisuuden voimaan: useat jopa niin harkitun hienovaraisesti, ettemme me rationaalisuutta uhkuvat, valveutuneet ja yltiötietoiset kuluttajat edes tajua tehneemme ostopäätöstämme aistinvaraisesti ja vieläpä muun kuin näköaistin. Kotimaisellakin kauppareissulla voi tehdä oman empiirisen pikatutkimuksen siitä, sisältääkö kassahihnalle tyhjentämämme kori jotakin poikkeuksellista tai jotakin enemmän, silloin kun kaupan ovella kohtaamme ensimmäiseksi leipomopisteen tuoksun. Siitä huolimatta, että olemme jo vuosia naureskelleet legendalle vasta leivotun pullan tehotuoksusta asuntokaupoilla. Kuka siihen helppoon nyt menisi?

Moniaistillisuuden hyödyntäminen markkinoinnissa ei tarkoita epätoivoisia väri-, tuoksu- ja äänikokeiluja kuluttajan höynäyttämiseksi itselleen turhaan hankintaan. Parhaimmillaan se on kuluttajan huomioimista ja arvostamista, joka välittyy vastaanottajalleen tuotteen tai palvelun huolellisesta paketoinnista ehyeksi kokonaisuudeksi. Tällaiset kokonaisuudet luovat helposti mielihyvää ja laadukkuuden mielikuvaa ja senhän me tiedämme, mitä siitä seuraa.

Kannattaa siis vaikkapa illan viimeisinä tunteina miettiä hetki sitä, kuinka omassa liiketoiminnassa voisi laajentaa asiakkaan tuote-elämystä aistirajojen yli sillä jos juuri sinä sen keksit, saavuttaa yhden aistin varassa pelaava kilpailijasi erävoiton yhä harvemmin. Ajatusmallia voi hakea ensi hätään vaikka lapsille suunnatuista tuotteista, joita osataan karmaisevan hienosti erotella toisistaan äänillä, muodoilla ja pehmoeläinten pehmeysasteella. Muuan viisivuotias kasvoi juuri vanhoista kengistään ulos ja pääsin todistamaan autenttista kuluttajakokemusta aistien yhteispelistä. Myyjä kysyi lenkkareita sovittavalta tytöltä: ”Miltäs ne tuntuu?” Tyttö polkaisee lattiaa, jolloin diskovalotulitus käynnistyy kengän takaosassa ja vastaus on selvä: ”Hyviltä tuntuu!

Pois tieltä!

Eleltyäni monta kuukautta nuhteettomana kunnon kansalaisena palasin jälleen lainsuojattomille poluille, pyörän selkään. Parin runsaslumisen takatalven lannistamana iloni oli suuri, kun sain huoltaa ja puunata fillarin kesäkuntoon, virittää kypärän päähän ja kuunnella terassilautoihin kilahtavien pyöräilykenkien ääntä lähtiessäni kellarikuntosalin kuivaharjoittelukauden jälkeen ensimmäiselle maastolenkille. Muistin kuitenkin, että runsaslumisten takatalvien ansiosta maastossa voisi vielä törmätä viimeisiä työntöjä ahmiviin hurmoshiihtäjiin, joten suuntasin sittenkin tasaisemmille teille.

Kevään läsnäolo ja ilo tulevasta fyysisestä rasituksesta olivat saaneet minut unohtamaan yhden itsestäänselvyyden auringon sulattamilla teillä: tamperelaiset jalankulkijat. Muistutusviesti hälytti jo ensimmäisen sadan metrin jälkeen – soittoäänenään äkäinen ärjäisy, vanhemman mieshenkilön äänellä nauhoitettuna. ”Ei tämä ole pyörätie!”  Kuului vain suhinaa, kun hyvä tuulenvire ja hyväntuulisuuden vireeni sammuivat tulikiven katkuun. Mutta kun on riittävän monta kertaa riittävän monen vuoden ajan kuullut saman vihaisen huudon, osaa siihen lopulta reagoida heti paikan päällä: pysähtyä, katsoa silmiin ja teititellen kehottaa huutelijaa opettelemaan liikennemerkit: kevyen liikenteen väylä ja pyörän kuva tarkoittavat, että tässä saa ajaa pyörällä. Ja että seuraava pyöräilijä voi vahingossa vaikka ajaa Teidän päällenne, jos tuolla tavalla toikkaroitte etusormea heristäen keskellä tietä.

Tampereella koirankakkakeskustelujakin vähemmän yllätyksellinen kevään merkki ovat pyöräilyä koskevat mielipidekirjoitukset. Läpi talven aiheesta avaudutaan vaimeasti silloin tällöin, mutta viimeistään maaliskuussa alkaa fanaattinen puolesta-vastaantaistelu lehtien palstoilla. Kirjoitusten perusteella jalankulkijat ovat toistuvasti vaaratilanteissa, kun hurjapäiset kamikaze-pyöräilijät kaahailevat jalkakäytävillä ruumiita kaihtamatta. Pyöräilijät puolestaan huhuilevat tukijoita hyötyliikunnalle ja jakavat malliesimerkkejä siitä ja siitä kaupungista, jossa on ihan oikeasti mahdollista kulkea pyörällä, ilman että tulee ruumiita. Ja sitten ovat vielä ne, jotka eivät ilmeisesti liiku millään tavalla, mutta joilla heilläkin on selkeä mielipide asiaan. Yhteistä näille on se, että kaikki kirjoittajat tietävät, miten tilanne pitäisi ratkaista – ja ovat keskenään täydellisen eri mieltä.

Minulla ei ole aavistustakaan, miten tilanne pitäisi ratkaista. Punaiseksi maalattuja kaistoja tai pyöräilyn totaalikieltoa odotellessa olisi kuitenkin kiva saada liikkua teillä ilman huutelua, ihan kuten autoillessa tai kävellenkin – niin, siitä on jo aikaa, kun perään huudeltiin keväällä muutenkin. Omalla kohdallani huutelija on yhtä naispuolista poikkeusta lukuun ottamatta ollut vanhempi mieshenkilö. Naiskiintiön kohdalla tilanne erosi muista, sillä pyöräilin oikeasti jalkakäytävällä – miehille suun avaaminen ei ole vaatinut faktoja vaan raivonpuuskat ovat yllättäneet aina kevyen liikenteen väylällä. Epäilen, että nämä pyöräpoliisit eivät itse käytä kulkemiseen sen enempää autoa kuin pyörääkään sillä jos on etuoikeutettu taittamaan taivalta milloin milläkin välineellä, oppii lukemaan liikennettä, ennakoimaan muiden tienkäyttäjien tekemiset ja antamaan tilaa. Tietää autoillessaan, miten toivoisi pyöräilijän toimivan, ja toimii itsekin pyöräillessään niin.

Ironista on, että huuteluilmiö on huipussaan tuppisuiden ja tyhjien teiden Suomessa, jossa pitäisi positiivisesti yllättyä, jos näkee matkallaan yhdenkin vastaantulijan eikä ventovieraan kanssa ole tapana turhia turista. Missä muualla tapahtuu niin, että lastenvaunuja työntävä nainen ja vastaantulija lähestyvät askel kerrallaan tyhjän kaupungin tyhjällä jalkakäytävällä, tyhjän kadun vierellä, ja kohtaamishetkellä vastaantulija älähtää: ”Onko pakko täyttää koko väylä?” Saksassa varmasti opastettaisiin säännönmukaiselle etäisyydelle reunakivetyksestä, mutta siellä tiet ovat harvemmin tyhjiä. Ollaanko meillä jo liikaakin totuttu yksinoloon, yksinäisyyteen ja omaan tilaan, niin että kaikki muut ovat häiriötekijöitä ja puolirikollisia toisinajattelijoita – erona oikein ajattelevaan itseen. Pois tieltäni sellaiset!

Voisikohan liikenne- ja viestintäministeriö puuttua huuteluun, kun nuo kaksi asiaa löytyvät niin näppärästi samasta hallintoelimestäkin – olenkin joskus ihmetellyt, miksi. Meillä kyllä pitäisi olla tilaa kaikille kulkijoille eikä vastaantulijoita ole millekään menopelille niin ruuhkaksi asti, etteikö jokainen pääsisi lopulta perille huutelemattakin. Matka kun kuulemma kuitenkin on se määränpää.

Kaikkien alojen asiantuntijat

Pro

Tästä olisi voinut tulla oikein hyvä viikko.

Ellen olisi aikanaan päättänyt suoriutua yritykseni kirjanpidosta ja verotuksesta omin neuvoin. Omat neuvot osoittautuivatkin kullanarvoisiksi sillä muilta olin saanut matkan varrella vain yhden vinkin: ”hommaa kirjanpitäjä”. Viikko ennen veroilmoituksen jättöpäivää siitä ei ollut enää paljon apua. Toiseen hyvään neuvoon törmäsin keskustelupalstalla, jossa erästä kyselijää kehotettiin unohtamaan yrittäjyys ja palaamaan toisten leipiin, ”jos Google on tiedonlähteesi yrityksesi verotusasioissa”. Se osui ja sattui.

Ja sisuunnutti. Niinpä marssin kellariin hakemaan vanhaa mutta vähän luettua oppikirjaani Yrityksen kirjanpito – perusteet ja sovellusharjoitukset. No, sitä ei löytynyt. Muistankin hämärästi käyneeni jonkin muuton yhteydessä tiukkasävyisen keskustelun itseni kanssa:

A:”Tarvitsenko tätä joskus?”

A: ”No en TODELLAKAAN!”

Odotan siis mielenkiinnolla, koska tulen tarvitsemaan Kaarle Makkosen jokapäiväisen arjen työkalua ”Luentoja yleisestä oikeustieteestä” tai Jouko Ylä-Liedenpohjan bestselleriä ”Taloustiede tänään”. Eikä edes ”tänään” vaan vuonna 1995. Ne olin säästänyt.

Mikähän Murphyn laki siinäkin pätee, että karttamamme asiat palaavat aikansa kierreltyään pikku hiljaa elämäämme? Kun riittävän vakuuttavasti vannoo, ettei tule koskaan tarvitsemaan ruotsin kieltä, päätyy göteborgilaisen rockbändin manageriksi tai kotivävyksi rannikolle. Tai kun väistelee viimeiseen saakka kirjanpidon kursseja, niin eikös jokin maaginen voima tai mielenhäiriö sysää perustamaan yrityksen. Mikäs siinäkään, jos silloin hoksaisi vanhoista viisastuneena nostaa kädet pystyyn ja todeta, että tämä olikin se juttu, joka ei todellakaan ole minun juttuni, ja ostaisi palvelun sellaiselta, joka suoritti aikanaan enemmänkin kuin pakollisen oppimäärän ja kuka ties jopa innostui aiheesta. Mutta kun ei.

Minä itte. Kun viisivuotias tyttäreni ilmoittaa, ettei halua eikä tarvitse neuvojani luistelukentällä, vaikka yhden kierroksen aikana ehtii jääkiekkomatsi vieressä alkaa ja loppua ja vuodenaika vaihtua, arvaan, keneltä hän on itsepintaisuutensa perinyt. Viisivuotiaan kohdalla se on suloista sinnikkyyttä – 35-vuotiaan kohdalla jotakin muuta, mitä en nyt viitsi tässä erityisesti korostaa, jottei sivustolleni ala tulla Google-osumia kiusallisilla hakusanoilla.

Onneksi meille kovapäisille tee-se-itse-asiantuntijoillekin löytyy sopivia ja kirjanpidolta piilossa hankittavia palveluja. Pitkä puhelu Suomen Yrittäjien neuvontanumeroon toimi taas, kuten lupauksensa: ”Yksikin yhteydenotto voi säästää sinulle vuoden jäsenmaksun!” Jäsenmaksun korkoineen plus nipun hermonriekaleita. Ystävällisen ja lehmänhermoisen veroasiantuntijan avulla sain numerot oikeisiin kohtiin sekä vahvistuksen päätökselleni uskoa edes verotukseni tarkastus kirjanpitoammattilaisen silmälasien alle.

Mutta tulihan taas opittua monta uutta asiaa, verotuksesta ja sen ulkopuolelta. Kuten sellaista, että jos taas joskus törmään insinööriin, joka ei ymmärrä, miksi pistäisi ekonomin asialle, kun haluaa tehdä markkinointiviestintää, hänestä tuntuu varmaankin juuri tältä. Miten joku mukatieteilijä voisi osata selittää hänen omat oivalluksensa paremmin kuin hän itse? Ihan mahdoton yhtälö.

Työelämässä on jo pitkään pitänyt olla järjettömän tehokas ja laaja-alainen – tai ainakin esittää olevansa. Etsimme joustavaa moniosaajaa. Niinpä niin. Hyvä puoli siinä on, että ihmiset saavat tilaisuuden oppia tehtäviä ja ominaisuuksia, joita eivät olisi koskaan kuvitelleetkaan haluavansa osata. Huonoja puolia onkin sitten vähän enemmän. Joka parhaiten joustaa, se ensiksi katkeaa.

Sama moniosaaminen ja aitojen yli hyppely näkyy kaikkialla. Joskus tulee oikein ikävä aikoja, joita en koskaan edes elänyt, kun jauhot haettiin myllystä, pullat leipomosta, vihannekset torilta jne. Vaatteet ompeli räätäli, kengät paikkasi suutari ja muutkin pysyivät omassa lestissään. Nyt kaiken pitää olla saatavilla saman katon alla. Eipä tule mieleen montaa pientä tai suurta arkitavaraa tai -palvelua, joita ei tämän päivän marketeista löytyisi. Auto täyteen yhden pysäkin taktiikalla, jotta meille jää enemmän aikaa olla perheidemme kanssa ja harrastaa. Tai olla järjettömän tehokkaita töissämme.

Totta puhuen en voi pitää mennyttä moniosaajan työviikkoani järjettömän tehokkaana. Ei tartte auttaa –meiningillä mentiin ja selvittiin mutta aikaa ja mustekasetteja paloi ja muut työt pölyyntyivät pöydällä. Tyhmyydestä lankesi vähennyskelvottomia sakkoja mutta onneksi sentään ilo uusista opituista asioista palautti tilikauden tuloksen plussan puolelle.

Kuka käskee?

Vuoden ensimmäisen kirjoituksen soisi käsittelevän valoisia aiheita, täynnä uskoa uuteen, voitokkaaseen aikakauteen. Koska on kuitenkin jo helmikuu ja suurin osa meistä on havahtunut siihen realismiin, ettei kovin moni asia uuden vuosiluvun opettelun myötä muuttunutkaan, lienee tarpeetonta yrittää enää tuputtaa yltiöpositiivista ajattelua. Eikä se ihan aidolta tuntuisikaan, kun ottaa huomioon, että olen saanut tällä viikolla elämäni ensimmäisen (tietääkseni) vihamiehen. Siinä on väistämättä jotakin haikeaa ja harmillista, vaikkakin samalla myös hitsin hienoa: jos CSI:n jengi jonakin päivänä ottaa tehtäväkseen haastatella blogini lukijoita ja kysyy kuuluisan kysymyksensä: ”Do you know if she had any enemies?”, voitte kertoa heille, että ”Yes, she had one.”

Minut paremmin tuntevat näkevät asiassa ehkä jotakin koomista – toisaalta kaikkein parhaiten tuntevat välttämättä eivät. Tapanani ei tokikaan ole jäädä takariviin harmittelemaan epäkohtia vaan nostella kissoja pöydälle, sitä mukaa kuin niitä jalkoihini juoksee. Loukkaavia ilmaisuja sen sijaan pyrin välttämään ja keskityn tuohtuneenakin asioihin enkä ihmisiin. (Kotijoukot hiljaa siellä!) Tällä kertaa kompastuin kuitenkin siihen, että olin itse ihmisenä itse asiaa merkityksellisempi: viestin sisällöllä ja neutraaleiksi hahmotelluilla sanavalinnoilla ei pelastettu mitään, koska viestijä olin minä, räiskyvän punainen vaate viestin vastaanottajan silmissä. Asian perillemeno oli tuhoon tuomittu  jo ennen ensimmäistä lausetta, ja jokainen lause sen jälkeen vain voimisti vastarintaa. Jännittävää oli huomata, miten täydellisesti viesti matkan varrella muuttui, kun sen lähettäjä ja vastaanottaja olivat aivan eri aallonpituuksilla. Piti itsekin tarkistaa, olinko oikeasti sanonut sellaista, mistä minua syytettiin – ja enhän minä todellakaan ollut. Ehkä CSI voi sitten samalla keikalla tutkia, olivatko minun lähettämäni ja vastaanottajan saama viesti samanlaiset, vai tekikö joku virusperäinen solvausgeneraattori tepposet ja meni lisäilemään omiaan.

Viestinnän oppitunniksi omituinen kokemukseni kelpaa kuitenkin hyvin. Viestin sisällön, välineen, muodon ja ajoituksen ohella merkityksellistä on myös, kuka viestii. Monessa organisaatiossa selustaa on varmisteltu ainakin siinä määrin, että medialle saavat antaa lausuntoja vain tietyt henkilöt. Organisaatioiden sisälläkin kannattaisi pohtia, kuka laitetaan postinkantajaksi tai puuhamieheksi millekin asialle: diplomaatti, rauhansovittelija, jyrä vai uhrilammas – lopputuloksen kannalta sillä voi olla ratkaiseva merkitys. Viestintään suhtautuminen on yhä kaukana kaikista valtakunnallisista tasa-arvotavoitteista: C-tyypin ihmisiä ei kuunnella, B-tyyppiä kuunnellaan mutta ei toimita, A-tyypin ihmisten – riittävän kivojen, kauniiden tai korkeavaltaisten – viestit tavataan huolella ja pistetään heti tuulemaan. Entisessä työpaikassani riitti usein se, että sähköpostiviestin vastaanottajissa näkyi A-tyypin korkeimman edustajan nimi – jo sillä sai muut valppaiksi. Niin ainutlaatuisia kuin kaikki olemmekin, A-luokan viestijöitä valitettavasti vain tietyissä tilanteissa ja tietyn aikaa. Samasta syystä puolisonkin puhe alkaa ajan mittaan sulautua jääkaapin hurinaan, kodin äänimaailmaan kuuluvaksi taustahuminaksi. Turha siis paisutella äläkkää, kun kommunikoinnin ylivoimaisena esteenä on se, ettei toinen oikeasti kuullut mitään.

Uskon yhä asioiden selvittämisen voimaan ja siihen, että pitkään hautomalla haavat tulehtuvat. Kuitenkin jäin talvilomallani hymyjen maassa miettimään, millaiseksi arkeni muotoutuisi thaimaalaisin käytöstavoin maustettuna. Itsehillinnän virittäminen äärimmilleen ei varmaankaan toisi pahoja sivuoireita mutta jos kriittisen hetken tullen aina vain poistuisin hymyillen paikalta, saattaisi vihamiesten rivi pidetä tai ainakin ystävien lyhentyä. Egyptiin sen sijaan en viestinnän opintomatkojani suuntaa jatkossakaan – päätös sai taas tällä viikolla jalkapallon muotoisen sinettinsä. Ja jos joskus vielä joudun viettämään yöni Abu Dhabin lentokentällä, en tee niin kuin vuosia sitten, kun marssin meluavien vartijoiden luo ja pyysin heitä ystävällisesti olemaan hiljempaa, jotta käytävälle komennetut pikkulapset saisivat nukuttua. Ilmeistä päätellen en kuulunut silloinkaan A-ryhmään.

Puhutaan siis suut puhtaaksi mutta vastuumme kantaen.

Valovoimaista Lohikäärmeen vuotta kaikille!

Kriisiviestintää

Ensi viikosta on tulossa huikea. Silloin alkaa uusi elämäni ja ennakko-odotukset ovat arvattavasti melkoiset. Maanantaiaamuna julistan sitku-viikon virallisesti alkaneeksi ja ryhdyn toteuttamaan kaikkia niitä asioita, jotka olen viime aikoina torjunut mielestäni – toivottavasti muistan, mitä ne olivatkaan. Kunhan vielä saattelen lähtöportille viimeiset projektit ja presentaatiot, niin sitten minulla on taas aikaa. Aikaa tarttua uusiin tehtäviin, lukea, urheilla, siivota, miettiä joululahjoja, kommentoida kavereiden Facebook-statuksia ja kilpailuttaa vakuutukseni. Sitten kyllä kirjoitan blogiakin pitkästä aikaa, kunhan saan nämä muut jutut käsistäni ja kykenen keskittymään. Sitten kun.

Näin mietin vielä hetki sitten, kunnes muutin mieleni ja lisäsin akuutille asialistalleni vielä yhden haasteen: kirjoita blogi nyt. Hyvin jonon päähän vieläkin mahtui, vaikka moni muukin yllättävä käänne, esimerkiksi Tampereen Aterian lakko ja päiväkodin yllätyspikkujoulut, olivatkin jo rohmunneet takavasemmalta osansa vauhtiviikoistani ja ajaneet minut luovasta hetkestäni ylimääräiselle kauppareissulle ja kellariin tonttulakkia jäljittämään. Pienen pieniä askareita, jotka saivat tarkasti aikataulutetun tuntisuunnitelman hetkeksi sikin sokin.

Niin kuin tämäkin. Juuri nyt ei todellakaan ole hyvä hetki lisätä nettinäkyvyyttään, rakentaa tunnettuuttaan tai ylipäänsä avautua yhtään missään ja kenellekään. Enemmän mainettanikin hyödyttäisi, jos tyytyisin vain hiljaa mutisemaan peilikuvalleni ja pitäisin kursorin vielä viikon ajan erossa ”Publish”-painikkeesta. Mutta on tämä ainakin rehellistä liiketoimintaa, sillä kenellä meistä on loppujen lopuksi aina tilaisuus harkita jokainen ilmaisunsa, siirrellä lauseita ja muotoilla sanajärjestyksiä: valita huolella juuri ne oikeat välimerkit? Aika usein niin ihmiset kuin yrityksetkin yllätetään housut kintuissa, tuupataan mikrofoni suun eteen ja pyydetään lausuntoa. Kaikkiin skenaarioihin varautunut viestintäsuunnitelmakaan ei tarjoa kovinkaan leveää hätäuloskäytävää, kun tapahtuu jotakin yllättävää: joku kiinnostuu jostakusta jostakin syystä juuri nyt. Vaikka 50 % tuoreeseen kriisiviestintätutkimukseen (Soprano, 11/2011) kuuluneista yrityksistä voi ylpeillä kansiin asti kirjatulla kriisiviestintäsuunnitelmallaan, tulee vähintäänkin viestimistarpeen ajankohta niillekin yllätyksenä.

Ja sama tilanne vallitsee pöydän toisellakin puolella: niiden parissa, joihin viestintä kohdistuu. Harvoin siellä istutaan ja odotetaan, että joku muistaisi markkinointiviestillään juuri nyt – vaan sinkoillaan ja suoritetaan keskellä elettävää elämää. Siinä sopii markkinoijan miettiä edukseen erottuvaa viestiä, puhuttelevaa mainontaa tai uuden tarpeen synnyttämistä, kun ihminen ei näe, ei kuule, muuta kuin sisäisen käskyttäjänsä tyytymättömän naputuksen.

Tavallisena päivänä saatan hyvinkin havahtua tuntemattoman verkkokaupan kassalla, vaikka olen luullut tekeväni koneella jotakin ihan muuta – keskittyneesti ja offline. Viimeisten viikkojen aikana sen sijaan en ole syrjäpoluille eksynyt tai nettikampanjoiden klikkausprosentteja kasvattanut. Uutiskirjeet ja äkkilähtölistaukset olen siirtänyt lukematta roskakoriin ja paperisten lehtien pinoon aion kajota vasta uuden elämäni ensimmäisellä viikolla. Mutta yhden kerran muistan pysähtyneeni mainoksen ääreen näinäkin päivinä. Televisio oli auki, en tiedä, miksi tai mitä sieltä tuli enkä ainakaan, millaista säätä mahdollisesti luvattiin. Tuon vanhan ja kuluneen mainospätkän sen sijaan muistan tarkalleen sillä se sai katseeni nousemaan. Kun Pampersin valjastama naisääni alkaa laulaa verkkaisesti Happy Birthday, ei muille ajatuksille ole yhtäkkiä enää tilaa. Tiedän tarinan ja taustat ja soimaan itseäni, kun astun niin kliseiseen ansaan, että jään katsomaan mainosta, jossa on vauvoja. Ennen viimeistä säveltä olen jo ehtinyt miettiä sitäkin, kuinka moni lapsi ihan oikeasti saa rokotteen kampanjan myötä ja kuinka monen vaippasäkin 5-senttinen päätyykin katto-organisaation omaan ”piikkiin”. Silti kehtaan ilomielin tunnustaa, että mainos on mielestäni nerokas ja se varmasti huomataan. Vai kuinka usein itse olet vain jatkanut omia askareitasi, kun muut ympärilläsi ovat yhtyneet onnittelulauluun? Epäkohteliasta. Itsekästä. Anteeksiantamatonta.

Elämä on pitkä lista deadlineja, jotka jokainen priorisoi tavallaan. Silti joillekin asioille vain on aina aikaa.

Esteettinen ruokamyrkytys

Mistä tunnistaa hyvän hotellin? Palveluotteesta, designista, onnellisesta perheestä. Business-vieraasta, joka näyttää reppumatkailijalta, pariskunnasta, joka ei näe toisiaan pidemmälle.

Tai ihan vain pienestä yksityiskohdasta.

Samanlainen sohva kuin aviomiehen poikamieskämpässä aikanaan, 90-luvun kirjavassa alkuhuumassa hankittu, ei ole mielestäni sellainen. Sen anteeksi pyytelevä tervetulotoivotus kerrosaulassa kuitenkin vielä nauratti. Samanlainen käytävä kuin ystävän opiskelija-asuntolassa Itävallassa, 90-luvun kalsealla loppusuoralla, ei enää naurattanut muttei vielä itkettänytkään. Itku tuli vasta yhtä matkaa yön kanssa, kun laskimme haaleanvihreät sälekaihtimet merimaiseman eteen ja yritimme käydä nukkumaan. Vaikka auringonlasku ja meren sinfonia olivat tummuneet näkymättömiin jo tunteja aiemmin, oli tietoisuus niiden läsnäolosta pimeydessäkin auttanut peittämään silmät pahimmalta. Haaleanvihreiden sälekaihtimien sulkeuduttua ei mitään ollut enää tehtävissä.

En pidä itseäni nurisijana, perustyytymättömänä tai kovinkaan kranttuna kestitettävänä. Hotelleja olen nähnyt monia mutten niin monia, ettenkö hyvin vielä muistaisi ne sykähdyttävimmät, joihin olen matkoillani tutustunut. Kuohuviini aamiaisella saa minut edelleen ilahtumaan, tosin niin myös maltilla haudutettu puuro. Siksi onkin hieman noloa kertoa, että sain toissayönä hyvinkin aidontuntuisen ruokamyrkytyksen hotellihuoneemme sisustuksesta. Ahdistuskohtauksen, joka viivästytti muuten niin oikuttomia uniani kohtuuttoman pitkään. Jos huoneemme matalaa mutta leveää ikkunaa ei olisi saanut auki, olisin todennäköisimmin kantanut peittoni ja velton tyynyni parkkipaikalle ja nukkunut evakkoyöni autossa. Raikas ilma lienee pelastanut ihmisiä ja yöunia ennenkin.

Makuja on loputtomiin ja tyylittömyyskin voi olla oma tyylilajinsa. Yksi palvoo kitschiä, toisen silmä lepää tyhjissä seinissä. Tämän sallin hotelleillekin: ei kaikkien tarvitse olla kliinisiä isolla K:lla tai moderneja kursiivi-M:llä – oman jutun löytäminen ja siitä kiinni pitäminen on matkailualalla sekä ihailtavaa että toivottavaa. Mutta jos hotellin minkään alaotsikkotason tavoitteena on tarjota asiakkailleen tilaisuus levätä, miksi ympäristöstä luodaan sellainen, ettei ihminen uskalla silmiään ummistaa? Vaikka suussa vielä viipyilisi á la carte -jälkiruuan samettinen kosketus, pyyhkiytyy se sillä sekunnilla, kun vatsa kääntyy ylösalaisin visuaalisesta ruokamyrkytyksestä. Kun hotellihuoneen parasta ennen -päiväys on haalistunut vuosikymmeniä sitten, voivat seuraukset sille altistumisesta olla yhtä tuskalliset.

Omassa kodissani kyllä sallin repsottavat listat tai niiden puuttumisen kokonaan. Nukun yöni tyynenä, vaikka imurin varsi ei sängyn alle ulottunutkaan ja pölytkin taisivat jäädä pyyhkimättä. Mutta silloin kun syystä tai toisesta painan pääni hotellihuoneen tyynyyn, en halua, että jokainen ääni, näky, haju, tuntemus karjuu minulle, että samalla patjalla ovat nukkuneet tai ties mitä tehneet tuhannet ja taas tuhannet tuntemattomat ihmiset ja eläimet ennen minua. Tiedän sen kyllä muutenkin. En halua suoda ajatustakaan sille, mitä kemiallista yhdistettä ovat tahrat tyynyliinassani, tai viihdyttää perhettäni jännittävällä arvausleikillä siitä, miksi tietyssä kohdassa huonetta haisee erityisen ummehtuneelle. Jos tämän lisäksi seinät kaatuvat päälle, väriavaruus saa näkemään tähtiä eikä silmä lepää suljettunakaan, en usko sanaakaan hotellin hienoista palvelupyramideista ja arvolupauksista.

Enkä ainakaan halua, että kaikki tämä tulee minulle yllätyksenä. Vuonna 1999 Ljubljanassa halusimme Hannan kanssa kaupungin halvimman hotellihuoneen. Hotel Park tarjosi sellaisen ja olimme hyvin tyytyväisiä. Kuin vahvistukseksi aamiaisella meille käytiin jopa kauppaamassa huumeita, joten uskon edelleen, että saimme varmasti sen, mitä tilasimme. (Tyydyimme kuitenkin perinteiseen aamiaiseen.) Sittemmin Hotel Park on uudistunut ja ilmeisen onnistuneesti muuttanut tyyliään – kun katson kuvia hotellista, pyydän vilpittömästi anteeksi, että edes mainitsin sen tässä ruokottomassa yhteydessä.

Tällä kertaa en ollut valmistautunut. Luulin kohtaavani suomalaisen perushotellin, odotukseni eivät todellakaan olleet korkealla – mutta voi pojat, miten ne alitettiin! Lomasemme ei siitä mennyt pilalle, päin vastoin: merellinen ympäristö tuntui esteettisen kidutuksen jälkeen monin verroin autuaammalta, puhumattakaan, miten mukava oli palata kotiin.

Siitä puheen ollen: hotellimme lisäarvopalveluihin kuului late check-out: ”Ei ole sitten sunnuntaina mitään kiirettä lähteä.” Eipä kai, kun ei kenelläkään ollut kiirettä saapuakaan. Respassa huikattiin heiheit mutta ei toivotettu tervetulleiksi uudelleen eikä kysytty, kuinka viihdyimme. Arvelen, että olivat kuulleet vastauksen jo riittävän monta kertaa.

Kiitos kun pyysit mutta en halua viettää iltaani sinun kanssasi. (ei se ollutkaan niin vaikeaa)

Nobody showed up

”Jos minä olisin puhelinmyyjä, soittaisin aina sulle, kun olet niille niin ystävällinen ja kuuntelet loppuun asti.”

Tämän olen kuullut mieheltäni kerran jos toisenkin, kun olen viimeinkin saanut ei-toivotun puhelun päättymään ja harmitellut hukkaan mennyttä aikaa. Ei, en ole todennäköisimmin tilannut mitään mutta kuunnellut kärsivällisesti ja vastannut ystävällisesti, kun vakuutusmyyjä on vouhottanut voittamattomasta tarjouksestaan ja sen kahdeksasta oleellisimmasta ominaisuudesta. Mieheni naljailuille olisin epäilemättä vain hymähdellyt niin kauan kuin kykenen vastaamaan kännykkääni (tai mikä vempele vuosien päässä odottaakaan) mutta erään edesmenneen jesuiittamunkin sanoja kuuntelin huolellisemmin ja havahduin harhauttavasta ruususen unestani. Itseni ja puhelinmyyjien onneksi.

Anthony de Mellon luennoista rakennettu Havahtuminen on kirja, joka jokaisen tulisi lukea. Mutta vain siinä elämänkaaren kurvissa, jossa on riittävän avoin kuuntelemaan, oivaltamaan ja kenties muuttumaan. de Mellon ajatuksista saisin polttoainetta parin vuoden blogeihin – ja kenties niihin joskus vielä palaankin – mutta viestinnällisen intohimoni orjuuttamana aloitan hänen ravistelevista havainnoistaan liittyen ihmisten itsekkyyteen kommunikoinnissaan.

”On ihanaa sanoa ihmisille ei, se on osa heräämistä.” 

de Mellon mukaan pahimmanlaatuista itsekkyyttä on tehdä hyviä tekoja välttääkseen pahaa oloa: vastata ”kyllä”, kun sisin huutaa ”ei”, taipua rakastaviin uhrauksiin ja nurista sen jälkeen uhrautumistaan. Itsellemme ja ääneenkin perustelemme jaloa toimintaamme sillä, ettemme vain halunneet loukata ketään. ”Älkää yrittäkö!”, jesuiittaveli puuskahtaa ja jatkaa: ”En usko ketään, joka sanoo, ettei halua loukata ihmisiä. Ihmisten loukkaaminen on meistä hauskaa, aivan erityisesti joidenkin tiettyjen ihmisten.” Muiden loukatessa jotakuta olemme vahingoniloisia mutta emme halua itse olla loukkaajia, koska silloin meihin sattuu. Jos minä loukkaan muita, annan itsestäni huonon kuvan. Silloin muut eivät pidä minusta vaan puhuvat minusta pahaa – enkä minä pidä siitä.

Tästä on kyse silloinkin, kun annan puhelinmyyjän rauhassa kertoa asiansa viimeiseen kysymysmerkkiin saakka, vaikka tiedän jo ensi henkäyksellä, että puhelu jää viimeiseksi kohtaamisekseni kaupattavan tuotteen kanssa. Tai silloin, kun hampaita kiristellen ja teatraalisesti huokaillen lähdemme tapaamiseen ihmisen kanssa, jonka seuraa pidämme yksinoloa uuvuttavampana. ”Yhtään ei huvittaisi mutta kai minun on mentävä.” Kuinka usein olemmekaan tehneet tällaisia uhrauksia jonkun toisen hyväksi! Vai sittenkin vain itsemme? de Mello yrittää kirjan nimen mukaisesti saada kuulijansa hereille, havahtumaan. Hereillä oleva ihminen on rehellinen itselleen ja toisille – ja yllättäen myös helppoa ja mukavaa seuraa, vaikkei teekään asioita sen takia, että joku muu niin haluaisi. Häntä saatetaan pitää aavistuksen verran outona, ehkä jopa iloisena hölmönä, mutta oikeasti – eikö sellainen ihminen näytä hitusen onnellisemmalta kuin muut? Hän kertoo suoraan, että ei lähde tapaamiseen, koska on mieluummin yksin tai jonkun toisen seurassa. Ja jos kysyjä sitä hämmästelee, hereillä oleva ihminen rohkenee paljastaa syyn. Tällöin toinen saa mahdollisuuden tarttua ongelmaan, kenties niin, että seuraavalla kerralla yhteinen illanvietto onkin molemmille mieluinen.

Kuinka ollakaan, Jim Carreyn herkullinen Liar, liar sai aikanaan huikeat kehuryöpyt niin kriitikoilta kuin tavallisilta katsojiltakin – ja hymyn huulille vielä vuosikymmenten jälkeenkin. Mielikuva päivästä, jolloin sanoisimme suoraan kaiken, mitä ajattelemme, on hurmaavan houkutteleva, vapauttava ja vain pientä vahvistusta vaille toteuttamisen arvoinen. de Mello tuskin ajoi takaa aivan yhtä provosoivaa avautumista mutta pohjimmainen ajatus on sama: emme halua antaa itsestämme huonoa kuvaa rehellisyyden alttarilla peläten, että meistä lakataan pitämästä.

Oman havahtumiseni suhteen uskoisin olevani oikealla tiellä mutta tuskin vielä kovin pitkällä ensimmäisestä risteyksestä. Läheisteni mieliksi aion tehdä jatkossakin pieniä myönnytyksiä ja keskittyä sen sijaan marttyyrinurinan karistamiseen. Vieraampien ihmisten kanssa opettelu onkin aloittelijalle helpompaa. Siispä tiedoksi puhelinmyyjille: seuraavan kerran, kun vastaan soittoosi ja kysyt, olisiko minulla hetki aikaa, vastaan: ”Luullakseni on, mutta jos sinun asiasi ei kiinnosta, en aio tuhlata loppuelämästäni ainuttakaan minuuttia sitä kuunnellen.”

No offence.

Kapulakieli, rakkaani.

Those magic words

Eläköön elokuu ja loppuneet lomat. Tervetuloa tehokkaat työtunnit, sovitut tapaamiset, huolella laaditut lausunnot. Tunnen itseni fiksummaksi ja ryhdikkäämmäksi kuin kertaakaan viimeisten kuuden viikon aikana, jolloin en muista edes käyttäneeni niin kuvaannollisia sanoja kuin fiksu tai ryhdikäs. Kesälomailijan sanakirja ei paljon rantakassissa paina eikä synonyymeista pullistele: parilla positiivisella ja yhdellä negatiivisella adjektiivilla pärjää hienosti elokuuhun asti. Oikeastaan sanavarasto alkaa salakavalasti supistua jo ennen lomaa, ensimmäisten kesän merkkien kurkistettua ikipilven takaa. Silloin verryttelemme säänkestävää kesäkieltämme päivitellen bussipysäkillä ja päiväkodin portilla, kuinka nyt se kesä sitten vihdoinkin tulee ja kysymme kiinnostuksen tasosta huolimatta kaikilta vastaantulijoilta: ”Koskas sinä meinaat lomailla?” Toki siitäkin kertyy monta sanaa enemmän kuin talven aikana tuntemattomille virkkomistamme lauseista, jotka rajoittuvat päiväkodin portilla nopeasti syljettyyn sähähdykseen siitä, eivätkö nämä pakkaset ollenkaan lopu. Bussilla kun ei kukaan noina kahtena poikkeuksellisen kylmänä päivänä liiku ja jos jollakulla olisikin lomaa tiedossa, emme halua siitä kuulla.

Me koko ikämme Suomessa asuneet olemme oppineet näkemään jotakin hyvää kaikissa neljässä vuodenajassamme tai ainakin keksimään päteviä perusteluja sille, miksi suosikkikauden loppuminen ei sittenkään ole niin kolkko juttu. Kuten että alkusyksy on kivaa, kun on rapujuhlia, ja marraskuussa voi käpertyä viltin alle juomaan punaviiniä, ja joulu on tosi jees, jos vain joulutorilta tänä vuonna saisi punssia – ja kevät sitten: ihanaa kun terassit aukeaa! Pisara kerrallaan kesää kohti. Kiva siis, kun se on vielä edessä!

Parasta kesän ja loman loppumisessa on kapulakielen kaivattu paluu. Miten virkistävää onkaan pitkän tauon jälkeen käyttää ja kuulla noita ihanan ammattimaiselta kuulostavia teesejä! Niitä, jotka eivät kesäkaduilla olisi saaneet vastaukseksi edes tuhahdusta tai kysymysmerkkiä vaan täyden hiljaisuuden. En tosin tiedä, missä metropoleissa muut ovat lomailleet, mutta ainakin meidän mökkisaaressamme kimpoaisivat sivistyssanat salamana takaisin omaan suuhun. Ja kyseessä on sentään kansainvälinen kulttuurikaupunki. Olisin toki voinut todentaa väitteeni kehumalla jäätelöjonossa, kuinka kioski onkaan paketoinut älyn ja tunteen autenttiseksi palvelukokonaisuudeksi, harmittelemalla polulla metsän fragmentoitunutta mustikkakantaa tai saattelemalla kalamiehen matkaan toivotellen vieheille korkeaa haluttavuuspotentiaalia. Ensi kesänä sitten.

Kun on ilta illan jälkeen kysellyt ja vastannut kalasaaliista, kommentoinut veden lämpötilaa ja tulkinnut pilvien väriä ja asentoa, alkaa palavasti tehdä mieli segmentoida jotakin. Mitä tahansa, paitsi ei kaloja. Kun päivän tärkein päätös koskee toistuvasti jäätelön makua tai uimisen ja saunomisen järjestystä, haluaa kiireesti luomaan strategioita, kehittämään kilpailuetuja, tarkkailemaan muutosimpulsseja. Puhumattakaan kurkun karhentaneesta kriittisyyden janosta: koko kesän mittaisen kestoliketyksen ja hymiövirran jälkeen en malta odottaa ensimmäistä yltiönegatiivista viestiäni, jossa hämmästelen suuresti puutteellista palveluasennettanne, ontuvaa organisaatiorakennettanne, poikkeuksellisen alkeellisia prosessejanne sekä anteeksiantamattomia laadullisia laiminlyöntejä. Kenellehän kirjoittaisin? Jospa vaikka lomakuvien toimituksessa ilmenee jotakin häikkää.

Vielä koittaa se päivä, jolloin taas haaveilen heinäkuisista kuhakeskusteluista mutta seuraavien viikkojen aikana otan avosylin vastaan orgaaniset kasvuteoriat ja ainutlaatuiset arvolupaukset, kehitän brändejä, visioin, motivoin ja olen sensuaalis-sosiaalisen subjektiivinen. Haastan aivoni löytämään vaihtoehtoisia ilmaisuja ”ihan kivalle” ja ”ihan samalle” ja tunnen olevani taas hereillä.

Se on se neekeri.

you-me-us

Taianomaisen kaunis kesäpäivä uimarannalla. Nuoret hyppivät tornista veteen, pienemmät roiskivat shortseissa kahlaavia vanhempiaan rantavedessä. Tienoo on täynnä mutta kaikille on tilaa. Ainoastaan eräs isä ja teini-ikäinen poika väittelevät kiivaasti, kunnes poika näyttää alistuvan ja hiljenee. Nopeasti on selvinnyt, ettei kiistan aihe ole tässä ottelussa raha eikä alkoholin käyttö, ei myöhäinen kotiintuloaika eikä kärähtäminen sätkä suussa. Niinhän helposti ajattelisimme: vanhempi ja viisaampi valistaa elämän suuruudesta vain ohuen siivun tuntevaa jälkeläistään. Jonakin päivänä sinäkin ymmärrät. Sitten kun olet tarpeeksi nähnyt ja kokenut.

Ei tällä kertaa, ei tänä kesäisenä päivänä, jossa jokaiselle on tilaa. Isän oppilahja pojalleen pusertuu siihen, että neekeri on neekeri, vaikka auringossa paistaisi. Kiista oli syttynyt isän nimiteltyä pojan ystävää neekeriksi, ilmeisesti päähenkilön itsensä kuulematta. Poika on tuohtunut: ”Se on ihan samanlainen kuin kaikki muutkin.” Isän jatkaessa hän yrittää vielä puolustautua sillä, mitä lehdet ovat opettaneet, opettajatkin kenties mutta isä taatusti ei: ”Ei noin saa sanoa, ei sellaisista enää puhuta.” Isän naurahtelussa kumisee voiettäsinäolettyhmäjanaiivi, kun hän jatkaa valtaistuimeltaan: ”Pakkohan sitä on jotenkin kuvailla, että ihmiset tietää, ketä tarkoitan. Se on se neekeri!” Tässä kohdassa poika hiljenee ja marssii tarmokkaasti kohti hyppytornia. Isän ylimieliset saatesanat seuraavat perässä: ”Älä viitti olla noin naurettava. Sä olet ihan liian yliherkkä!” 

Olin jo punonut kuulemani osaksi isompaa kudelmaa, laajempaa kontekstia, ymmärrystä. Mutta aina kun ajattelen noita isän sanoja tai nyt kun kirjoitin ne ylös, pyyhkiytyvät päätelmäni kuin taikaiskusta ja jäljelle jää vain yksi epätoivoinen kysymys: onko fiksuuden määrä maailmassa vakio? Kun yksi kohortti oivaltaa jotakin, miksi edellinen talloo sen maan tasalle vahvemmilla jaloillaan? Eivätkö oppi ja oivallus voi siirtyä sukupolvelta toiselle suuntaan katsomatta? Voisivatko vanhemmat oppia nuoriltaan muutakin kuin somea? Tämäkin poika oli selvästi parempi asiantuntija ihmisten erilaisuuden ja maailman moninaisuuden suhteen kuin ummikkoisänsä, jolle tuntui riittävän oma yksinkertainen elämänkenttänsä. Silti isä koki olevansa pätevöitynyt antamaan tyrmäävän diagnoosin pojan toiminnasta, omaan rajalliseen ja rajoittuneeseen elämänfilosofiaansa nojautuen. Pahoittelu sopimattomasta sanavalinnasta olisi tuonut hätäapua palopaikalle mutta kaikkea muuta: isä seisoi loppuun saakka sanansa takana ja julisti typerän fiksuksi, fiksun hölmöksi.

Toivon ja uskon, että tämä poika ei koskaan palaa samaan tynnyriin isänsä kanssa vaan juurtuu maailmaan, jossa moni asia on paremmin ja elämä rikkaampaa. Entä hänen isänsä? Sulautuuko joukkoon silloinkin, kun ei enää ole päältävastajaana, voimakkaampi millään mittarilla, vai joutuuko poika aina esittelemään hänet kuvaillen: ”Se on se juntti.” Jotta ihmiset tietävät, ketä hän tarkoittaa.